”Vanhempieni itsekkyys olla eroamatta teki minun lapsuudestani kamalan”

”Minä kuulun siihen ryhmään, joka toivoi vanhempiensa eroavan. Mutta he olivat sitä sukupolvea, että kunnes kuolema erottaa. Olin ainoa lapsi ja yksin koitin jotenkin käsitellä tilanteet kotona. Pelkkää huutoa, haukkumista.

Vanhempieni välit olivat äärettömän kireät ja tulehtuneet. Koittivat molemmat tahoillaan saada minua omalle puolelleen, toista vastaan. Ikinä en nähnyt ainuttakaan hellyydenosoitusta, kuullut kaunista sanaa heiltä toisilleen. Teininä sanoin jatkuvasti, että pistäkää lusikat jakoon, mutta se ei ollut heidän mielestään ratkaisu.

Tilanne kotona oli sellainen, että yläasteen jälkeen muutin opiskelemaan 500 km päähän, enkä enää koskaan muuttanut lähellekään heitä. Sen lapsen näkökulmasta se elämä oli hirveää. Ei turvaa, ei rakkautta minullekaan, kun keskenään tappelivat koko ajan. Rankkaa elämää, joka jätti jälkensä minuunkin ja vasta nyt yli 40-vuotiaana, olen niistä päässyt yli ja eroon.”

MELKEIN SAMA TARINA, ERI KERTOJA.

”Tässä olisi minun kertomukseni siitä, mitä seuraa, jos vanhemmat EIVÄT aikoinaan eronneet. Tunnelukot. Niitä käyn läpi tällä hetkellä terapiassa. Tunnelukkoja, joista suuri osa kehittyi lapsuuteni aikana. Seuraavat tunnelukot sain sairaassa parisuhteessa, joka on onneksi historiaa.

Muistan, että minua ei koskaan lapsena halattu tai otettu syliin. Vanhempani eivät koskaan halanneet toisiaan. Tai osoittaneet muutenkaan toisilleen rakkautta tai hellyyttä. Äiti yritti, mutta isä työnsi hänet pois. Muistan ne lukuisat riidat. Äidin itkun sängyssään, minä viemässä nenäliinaa ja lohduttamassa. Tai puolustamassa isää, kun sillä kertaa hän ei ollut minunkaan mielestäni tehnyt mitään väärää.

Muistan myös isän uhkaukset lähteä pois. Mietin monesti tuolloin, miksi vanhempani eivät vain eroa? Se olisi ollut varmasti paras ratkaisu kaikkien kannalta. Mutta ei.

Isä kohtelee edelleen äitiäni huonosti, mutta edelleen he ovat yhdessä. Ovat nukkuneet eri makuuhuoneissa jo monta kymmentä vuotta. Yhdessä asuvat, miksi? En tiedä. Eivät kai loppujen lopuksi osaisi erilläänkään asua.

On tästä seurannut silti jotain hyvääkin. Itse halaan lapsiani ja otan syliin. Kysyn mitä kuuluu ja miten meni koulupäivä. Nykyistä puolisoani halaan ja osoitamme hellyyttä toisillemme myös lasten nähden.”