”Voiko kosketuksen puutteeseen sairastua?

”Voiko kosketuksen puutteeseen sairastua?

Korvaako kosketuksen kuvitteleminen tai itsensä koskettaminen sen endorfiinipuutteen mitä kroppa huutaa?

Kohtaanko semmoista ihmistä, joka haluaa minun kosketukseni ottaa vastaan ja antaa takasin?

Sormenpäitten hierominen yhteen niin hellästi, että tuntee ihon poimut, aiheuttavat sähköiskuja ja rintaan sattuu, kun haluaa niin paljon tulla kosketetuksi.. Sitä mietin nyt.

Löydänkö semmoista ihmistä, jonka katseesta näkee, että se haluaa just minut, jonka silmissä on sellainen lämpö ja palo, että sulan.

Jonka sylissä saan tanssia aamuisin, kun kahvi tippuu. Joka siirtää minun hiukseni kasvoiltani sivuun ja suutelee ihan vaan koska haluaa, eikä siksi, että pyydän. Joka ajattelee, että minä olen hyvä, niin kuin olen, joka iloitsee minun kanssani välillä hölmöjäkin asioita, mutta minulle merkityksellisiä, eikä käske rauhoittumaan tai olemaan hiljaa. Joka kehtaa kulkea minun kanssani joka paikassa, vaikka saatan laulaa tai tanssia. 

Joka kysyy kuinka voin ja jaksaa vielä oikeasti kuunnella sen mitä mulla on sanottavaa, joka vastaa kuinka voi, kun kysyn. Jonkun, joka näkee ympärillään muutakin kuin paskaa ja tylsää ja tyhmää, koska elämä ei koskaan ole vain sitä. Jonkun, jolle ”mä rakastan sua” ei ole kirosana. Jonkun, joka sanoo, että näytän hyvältä vaikken mikään missi olekaan. Joku, jonka lähellä saisin olla, kosketellen, silitellen, rakastellen, jonka kanssa saa kokea rajatonta intohimoa, leikkimielisyyttä ja jota saan kehua.

Jolle saan supsuttaa suloisia asioita korvaan, jota saan kouraista ohi kulkiessani, joka osaa nauraa kanssani, itselleen ja myös minulle. Joku, joka nauttii antamastani huomiosta, eikä vaadi minua lopettamaan. Jonkun, joka ottaa minut syliin, kun olen surullinen, Jonkun, joka nojaa minuun, kun tarvitsee tukea. Jonka kanssa ei välttämättä tarvitse tehdä mitään, mutta silti tuntee saavansa paljon.

Onko tämä liikaa haluttu”