”Vuosien terapien jälkeen seison päivä päivältä vahvemmin jaloillani”

”Olen tässä jo varmaan pari vuotta miettinyt että uskallanko lähettää tarinan jos edes mainitsen oman syvän häpeän. 

Blogissasi vilisee miesryhmiä, joita vihataan suuresti. Minä taidan kuulua ainakin kahteen niistä. Se johtuu siitä kun en osannut tuntea ja lähteä silloisesta parisuhteesta.

Olin nimittäin jossain vaiheessa se miestyyppi, joka nosti jalat pöydälle kun oli kotona. Kotitöistä suurin osa jäi naisen tehtäväksi. Kun muutimme yhteen niin muutin hänen luokseen. Samalla muutin hänen kotiinsa, tapoihinsa ja rutiineihinsa. Osallistuin kotitöihin ja rakkauden huumassa yritin päästä hänen standardeihinsa. Lopulta en vain jaksanut. Oli turha yrittää koska sain vain palautetta että jokin kohta ei ollut siten kun hän halusi sen olevan. Sanoin hänelle että en halua tällaista ja hänen ratkaisunsa oli ruveta tekemään ”korjauksia” salaa. Mittasuhteet saa esimerkistä kun sukkiakin piti siirtää kuivaustelineellä kaksi milliä kauemmaksi toisesta sukasta. Sain hänet monesti tällaisesta kiinni. Se sattui.

En siis jaksanut yrittää. Lopulta kun mukaan tuli muita ongelmia niin tilanne meni huonommaksi. Pieninkin asia tuntui saavan isot mittasuhteet. Lopulta yksin ollessani pelotti jättää lautasta hetkeksi tiskipöydälle, kun jos se unohtuu siihen niin paskamyrsky olisi valmis. Tässä kohtaa rupesin miettimään eroa. 

En kuitenkaan uskaltanut siihen lähteä. Mietin aina positiivisuuden kannalta asiaa. ”josko hän muuttuu” tai ”Kyllä tilanne paranee” olivat hyvin yleisiä ajatuksia. Jos olisin alkoholiin taipuvainen niin sitäkin olisi varmaan mennyt. Sen tarinan olin kuitenkin nähnyt jo lapsuudessa. 

Sen sijaan pakenin töihin. Tein liikaa töitä ja muilta osin yritin olla mielinkielin hänelle. Lopulta vain uuvuin. Syytä tälle en silloin ymmärtänyt. Vasta muutama vuosi eron jälkeen tajusin että uuvuin koska vapaa-aika kului eroa miettiessä.  

Lopulta kun olin uupumuksesta itseni kaivanut ylös ja kerännyt edes jonkunlaista selkärankaa niin silloin laitoin puolisolleni sanoin vastaan. Tässäkin kohtaa olisi pitänyt erota, mutta ei voinut kun lapsikin oli juuri tullut. Lopulta yhteiset selvittämättömät riidat ja oma kykenemättömyyteni purkautuivat tavalla, jolla päädyin siihen vielä vihatumpaan miesryhmään. Tämä purkautui siten että tartuin käsin toiseen ja pidin häntä seinää vasten, jotta hän kuuntelisi. Tilannetta kesti sen pienen hetken, mutta se pienikin hetki oli liikaa. Tätä ei olisi koskaan pitänyt tapahtua. Sen jälkeen hän otti eron minusta. 

Se kaikki mitä tein johtuivat siitä että en osannut käsitellä omia tunteita ja pitää rajojani. Olisi pitänyt olla rehellinen itselle että parisuhde on loppu ja olisi uskallettava lähteä. 

Kaikki tämä vaikeutti elämääni. Työura jäi junnaamaan paikoilleen, terveys meni huonoksi ja kunnollisen suhteen rakentaminen lapseeni on ollut vaikeaa. Vuosien terapien jälkeen seison päivä päivältä vahvemmin jaloillani. Tajuan että minun ei tarvitse miellyttää kaikki ja voin olla kunnon isä lapselleni. Voin kuitenkin vain katsoa peiliin, hyväksyä sen mitä minä olen tehnyt ja tehdä töitä itseni kanssa että tuleva parisuhde ei ole koskaan tällainen. Tai jos on niin lähden.”