Terapia-sukupolvi

Psykoterapiaa on tarjottu mediassa tämän ajan trendiksi. Itse asiassa koko sukupolveamme on sanottu terapian kyllästämäksi. Mutta mitä psykoterapiassa tapahtuu? Ja onko terapia aikamme nuorten aikuisten juttu enemmän kuin vanhempiemme?

Merja ja Liisa kertovat mietteitään ja kokemuksiaan psykoterapista.

Merja, 31, joka on käynyt psykoterapiassa vuoden verran, puuskahtaa ajatukselle psykoterapiasta trendinä. Merja ei usko, että Suomessa tulisi koskaan ongelmaksi se, että ihmiset puhuisivat tunteistaan liikaa.

”Ajatus siitä, että joku hakeutuisi terapiaan trendikkyyden vuoksi, on naurettava. Terapiasta ja yleensäkin psyykkisistä ongelmista puhutaan vaan nykyään enemmän. Aihe ei ole enää samanlainen tabu, kuin aiemmin”, Merja sanoo.  ”Ja sen on pelkästään hyvä asia.”

Kysymystä terapiasta sukupolvemme juttuna, Merja miettii selkeästi pidempään. Hänen mielestään nykyisten kolmekymppisten sukupolvi on ensimmäinen, jolla on riittävä hyvinvointi ja tarpeeksi etäisyyttä aikaisempien sukupolvien traumaattisiin kokemuksiin.

”Suomessa elämä tuntuu pitkään olleen fyysisiin perustarpeisiin keskittyvää eloonjäämistaistelua. 1900-lukua sävyttivät sodat ja niistä toipuminen. Terapia-sukupolvi tuntuu hieman pilkalliseltakin termiltä, terapia leimataan helposti loputtomaksi lässytykseksi ja ongelmien sysäämiseksi muiden harteille.”

Merjan mukaan jokainen terapiassa käynyt tietää, että prosessi on kuitenkin hyvin vaativa ja vaatii rohkeaa peiliin katsomista. ”Itse ainakin kuulun mielelläni terapia-sukupolveen, jos sillä tarkoitetaan, että olen valmis työstämään ongelmiani, enkä vain syytämään niitä omien lapsieni kannettavaksi.”

Merja itse hakeutui psykoterapiaan pitkään kestäneiden masennusoireiden vuoksi. Hän joutui lapsuudessaan kokemaan vaikeita tilanteita perheenjäsentensä epätasapainoisuuden vuoksi. Nuorena aikuisena hän myös menetti kaksi läheistä ihmistä. ”Se oli äärimmäisen rankkaa. Noin 30-vuotiaana, kun olin selvinnyt pahimmasta surusta, aloin kaivata uudenlaista syvyyttä tunnekokemuksiini. Koin, että menetysten jälkeen olin pakottautunut elämään säästöliekillä.”

Terapiassa ahdistavia tunnekokemuksia voi pohtia jonkun toisen kanssa. 

”Terapia on auttanut minua tunnistamaan sisälläni asuvan tunnollisen ja perfektionistisen pienen tytön, joka on hyvin vaativa itseään kohtaan ja ottaa liikaa vastuuta. Olen myös pohtinut sitä, että taustastani johtuen välttelen konfliktitilanteita ja koen ne erittäin stressaavina. Olen myös pohtinut ristiriitaisten tunteiden, pelon ja vihan sävyttämää suhdettani miehiin.”

Varsinkin terapian alkuvaiheessa omista kokemuksista puhuminen herätti Merjassa voimakasta häpeää. ”Mutta terapia herättää myös iloa, kun yht´äkkiä tunnet ymmärtäväsi jotain olennaista. Välillä terapia puolestaan tuntuu junnaavan paikallaan ja toisinaan terapiassa esiin nousseet asiat jäävät vaivaamaan. Olen kokenut terapiassa kiitollisuutta, mutta myös pettymystä ja kiukkua.”
 
Merja myöntää, että terapiassa käyminen herättää toiveita terapian jälkeisestä helposta elämästä. Hän kuitenkin tietää, ettei niin tule käymään.

”En muutu täydellisen tasapainoiseksi ihmiseksi eikä elämäni muutu ruusuilla tanssimiseksi, mutta toivon, että osaan suhtautua omiin tunteisiini ja elämässä vastaan tuleviin asioihin rauhallisemmin. Haluaisin myös oppia nauttimaan enemmän hyvistä asioista elämässä.”

Liisan 37, mukaan terapia on nykyaikana jopa hyväksyttyä. Terapiassa käyvää ihmistä ei enää pidetä seinähulluna.

Liisa kysyykin, että miksi ihmeessä voida huonosti, jos tuntee että terapeutista voisi olla apua? ”Psyykkisistä asioista olisi pitänyt puhua jo ennemmin”, Liisa pohtii.  ”On yllättävää, kuinka monissa perheissä puhutaan vasta nyt suvun psyykkisistä sairauksista. Ehkä meidän sukupolvellamme on voimavaroja käydä läpi vaikeita asioita sukupolvienkin takaa ja jopa voimia katkaista suvun ongelmakierre omalle kohdalleen.”

Liisa kävi terapian viisi vuotta sitten. Epäonnistunut ihmissuhde laukaisi vakavan ahdistuksen. ”Kaikki vuosien varrella kertyneet ikävät kokemukset kasaantuivat. Kyyneleet valuivat silmistä pitkin päivää. Minulla oli huono itsetunto ja vahva hylätyksi tulemisen pelko.”

Ahdistuksesta seurasi univaikeuksia, josta seurasi valtava väsymys ja vielä syvempi masennus. Liisa sai lähetteen arvioivalle terapeutille työpaikkalääkäriltään. Tilanne oli niin akuutti, että Liisa otti ensimmäisen ja ainoan terapeutti-ehdokkaan, jota hänelle tarjottiin.

Liisan kohdalla psykoterapiaan hakeutumisprosessi ei ollut siis kovin pitkä. Liisalla oli vakuutus, joka korvasi terapian. Hänen ei tarvinnut odottaa Kelan päätöstä terapiatuesta. ”Muuten terapeutin hakeminen on suhteellisen hankalaa. Ja kallista”, Liisa tietää. ”Hoitosuhde solmitaan yleensä vuodeksi eteenpäin syksystä tai vuoden alusta lähtien. Kesken kauden on vaikea löytää vapaata terapeuttia. Turvauduin ensimmäiseen terapeuttiin, joka ei ollut missään nimessä hyvä.”

Liisan terapeutti nukahteli eikä heidän vuoropuhelunsa toiminut.

”Puhuin yksin. Oli vaikea päästä eroon siitä ajatusten noidankehästä, jossa olin tunteitani jo aikani itsekseni puinut.”

Terapia aiheutti Liisassa vihaa, inhoa sekä pakenemisen halua, mutta myös helpotusta. Välillä terapia tuntui niin ahdistavalta, että hän valehteli olevansa sairas, jotta saattoi jättää istunnon väliin. Jälkeenpäin hän tajusi, että oli paennut vaikeita asioita. ”Koko tunneskaala käytiin läpi. Katkaisin jopa välini vanhempiini joksikin aikaa, että sain tarpeeksi etäisyyttä olla oma itseni enkä vanhempieni ikuinen ’vauva’.

Liisa kävi terapiassa kaksi vuotta kahdesti viikossa. Lääkäri olisi halunnut hänen vielä jatkavan, mutta Liisasta se tuntui tarpeettomalta. ”En edennyt enää terapeuttini kanssa. Motivaatio ei riittänyt.”

Myös Liisalle terapiasta on kuitenkin ollut hyötyä. Liisaa helpotti, kun hän pystyi sanomaan hävettäviäkin asioita ääneen. ”Terapeutti on tarpeeksi ulkopuolinen, vaikkakin tuntui, että emme puhuneet samaa kieltä.”

Liisa kokee, että hänellä on nyt jonkinlaisia työkaluja ratkaista ongelmiaan. ”Pystyin olemaan terapeutin kanssa eri mieltä ja olen vieläkin. Oli vapauttavaa, kun lopultakin tunsin olevani oman elämäni herra. Eikä kaikesta tarvitse syyttää vanhempiaan, niin kuin terapeutti yritti asiaa minulle myydä.”

Liisan mielestä terapia kannatti ehdottomasti.

”Olen voinut sen jälkeen paljon paremmin. Toki ongelmia on ollut, mutta niin pohjalla en ole enää käynyt. Solmuja on auennut.”

Liisan mielestä psykoterapia on kohdallaan, kun elämä ahdistaa tarpeeksi, kun tuntuu, ettei itsellä ole elämäänsä enää avaimia. Terapia kannattaa myös kriisihetkellä: eron tai läheisen kuoleman osuessa kohdalle.

”Ei kannata odottaa, että tilanne menee niin akuutiksi, ettei voi hoitaa enää arkipäivän asioita.” Myös lyhytkestoisempi kriisiterapia on usein hyvä vaihtoehto.”

Teksti: Niina Rapo