Hagosa, 28, ja Liisa, 65, ovat ystäviä erilaisista taustoista huolimatta – ”Kaipaan äitiäni, mutta onneksi minulla on Liisa”
Äidiksi tullessaan Hagosa Mesfun tunsi yksinäisyyttä. Oma äiti oli kaukana Eritreassa. Tukitoiminnan kautta Hagosa tutustui Liisa Jokelaan, josta tuli läheinen ystävä. Liisa tukee elämän myrskyissä.
Hagosa Mesfun (vas.) ja Liisa Jokela ovat tunteneet toisensa vasta vuoden. Silti tuttavuus on syventynyt läheiseksi ystävyydeksi.
Äidiksi tullessaan Hagosa Mesfun tunsi yksinäisyyttä. Oma äiti oli kaukana Eritreassa. Tukitoiminnan kautta Hagosa tutustui Liisa Jokelaan, josta tuli läheinen ystävä. Liisa tukee elämän myrskyissä.
Helsinkiläisen kerrostalon takapihalta kuuluu vilkas puheensorina. On auvoisaa olla ulkona, sillä aurinko helottaa pilvettömältä taivaalta, ja tänään tuntuu siltä, että kylmä kevät taitaa vihdoinkin väistyä hartaasti odotetun kesän tieltä.
Pihalla odottavat Hagosa Mesfun, 28, hänen kaksivuotias poikansa Rimna ja Rimnan isä, Desale. Sekä tietysti päivän emäntä Liisa Jokela, 65, ja hänen puolisonsa Rauno.
Tarkoituksemme on puhua Eritreasta lähtöisin olevan Hagosan ja suomalaisen Liisan välisestä ystävyydestä, mutta nopeasti käy selväksi, että tässä porukassa ystävyksiä ovat kaikki viisi.
”Oikeastaan emme ole enää vain ystäviä, vaan minusta tuntuu, että meistä on kasvanut ihan oikea perhe. Ystävyyteni Liisan kanssa on syventynyt ja laajentunut kattamaan myös Liisan muuta perhettä. Pidän esimerkiksi kovasti hänen siskostaan”, Hagosa sanoo.
Liisan mielestä parasta on yhdessäolo.
”Vietämme juhlapyhiä yhdessä ja teemme usein kimpassa ruokaa. Hagosa kokkaa herkullista eritrealaista injera-leipää ja siihen kuuluvaa lihapataa – leipä saa toimittaa lusikan virkaa. Minä ja Rauno valmistamme yleensä suomalaista ruokaa. Tänään tosin vuorossa ovat meksikolaiset tortillat.”
Että olisi joku jolle puhua
Hagosa ja Liisa ovat tunteneet toisensa vasta vuoden. Siksi tuntuukin ihmeelliseltä, että heidän välinsä vaikuttavat hyvin läheisiltä. Miten he oikein tapasivat?
Liisa oli vähän aiemmin jäänyt eläkkeelle ja mietti, miten hyödyntäisi sosiaalialalla vuosikymmenten ajan kertynyttä kokemustaan.
”Minua kiinnosti vapaaehtoistyö ja siinä nimenomaan mahdollisuus olla tukemassa maahanmuuttajien kotoutumista. Olin aiemmin ollut mukana Luetaan yhdessä -verkostossa ja päätin lähteä mukaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton toimintaan, jossa tuetaan maahanmuuttajaäitejä.”
Hagosa sanoo olleensa yksinäinen ennen Liisaa. Toki hänellä oli kumppaninsa Desale, mutta tämä asui ja työskenteli Turussa. Pääkaupunkiseudun pientä eritrealaisyhteisöä Hagosa tapasi vain satunnaisesti.
”Kun Rimna kaksi vuotta sitten syntyi, koin jääväni kovin yksin. Päivät menivät vauvaa hoitaessa, mutta kun laitoin Rimnan nukkumaan, yksinäisyydentunne puski esiin. Kaipasin ystävää, jotakuta, jolle puhua ja jonka kanssa viettää aikaa.”
Maahanmuuttajanaisille suunnattu Kaikkien naisten talo ohjasi Hagosan MLL:n pariin. Liitto oli kouluttanut Liisan, ja niinpä nämä kaksi sitten ”mätsättiin” toisilleen.
”Tapasimme ensimmäistä kertaa kirjastossa, ja huomasin heti, miten hyvä ihminen Liisa on. Hän otti Rimnankin vastaan hyväksyvästi, vaikka poika oli vasta vauva, itki ja vaati usein huomiotani. Liisa on ystävällinen, ja mikä tärkeintä, hän malttaa puhua minulle hidasta selkosuomea. Liisan tavattuani tunsin, että tässä on ihminen, johon voin luottaa”, Hagosa toteaa.
Turvassa Suomessa
Hagosa vastaa kysymyksiin omalla äidinkielellään, tigrinjalla, ja hänen miehensä Desale tulkkaa vastaukset englanniksi. Hagosa miettii vastauksiaan välillä pitkään.
”Kysyt, miksi lähdin Eritreasta ja päädyin Suomeen. En oikeastaan haluaisi puhua noista ajoista, sillä olosuhteet, joiden takia lähdin, olivat erittäin vaikeat ja matka tänne pohjoiseen oli yhtä kärsimystä. Mutta kun saavuin Suomeen, huokaisin helpotuksesta. Täällä tapasin Desalenkin – ja tunsin, että olin viimeinkin turvassa”, Hagosa sanoo ja pyyhkäisee vaivihkaa silmäkulmaansa.
Kun tulee puhetta Liisasta, Hagosan olemukseen tulee uudenlaista eloa. Kädet alkavat elää sanoja todeksi, ja Hagosan silmiin syttyy iloinen pilke.
”Liisa on hyvin kärsivällinen, ja hän on hyvä selittämään suomen kielen sanoja niin, että ymmärrän. Opiskelen lähihoitajaksi. Törmäsin opinnoissani sanaan vuorovaikutusaloite. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin sain sen merkityksestä kiinni. Liisa selitti, että jos poikani nykäisee minua hihasta, katsoo kohti ja sanoo jotakin, hän tekee vuorovaikutusaloitteen. Asia selvä!”
Huumori yhdistää
Tarvittaessa ystävysten välisen kommunikaation avuksi otetaan kuvakortit ja eleet. Papunetin digitaaliset selkokuvat ovat olleet suureksi hyödyksi.
”Kun en ymmärtänyt verbiä lohduttaa, Liisa kaivoi esiin kuvakortin, jossa surullisen hahmon vierellä oli henkilö, joka piti kättään toisen harteilla”, Hagosa havainnollistaa.
Ja voi sitä naurunpyrskähdysten määrää, kun Hagosa joutui elehtimään Liisalle, mitä tarkoittaa, kun Hagosan ystävä sai kolmoset.
”Hagosan kädet viuhuivat jossakin siellä alapään ja reisien seutuvilla – ja meistä molemmista se oli hirveän hauskaa.”
Huumori on lisääntynyt sitä mukaa, kun Hagosan suomen kielen sanavarasto on karttunut.
”Hihitämme yhdessä Rimnan tekosille ja monille muillekin jutuille. Hagosa on luonteeltaan valoisa, avoin ja leikkisä. Hän on kaikin puolin ihastuttava ihminen, ja olen niin kiitollinen siitä, että juuri meidät saatettiin MLL:stä yhteen”, Liisa huomauttaa.
Ystävyyteen ei tarvinnut pakottaa
Liisa sanoo olevansa Hagosalle vähän kuin mentori. Ystävä sen lisäksi, totta kai, ja samalla kuin mummi Hagosan pojalle.
”Ystävyydessämme on monta kulmaa. Olen Hagosalle yhtäältä opintoapulainen, suomen kielen selittäjä ja suomalaisen kulttuurin tulkki, toisaalta toveri ja rinnallakulkija.”
Liisa vierastaa sanaa tukihenkilö, koska sillä on hänen korvissaan epätasa-arvoinen ja etäännyttävä sointi.
”Mutta kun kerroin entiselle työkaverilleni, että aloitin vapaaehtoisena äiti-ystävätoiminnassa, tämä tokaisi tuohtuneena, että ystävätoiminta se vasta outo termi onkin, koska ystävyyteen ei voi pakottaa. Totta, pakottaa ei voi, mutta minun ja Hagosan tapaamiset lähtivätkin jo alusta alkaen ja luonnostaan ystävyyden pohjalta”, Liisa tähdentää.
Liisa luonnehtii Hagosaa sydämelliseksi nuoreksi naiseksi.
”Ihailen hänen viisasta äitiyttään, sillä hän ohjaa Rimnaa rakastavasti mutta asettaa pojalle myös rajoja. Hagosasta tulee myös todella hyvä ja empaattinen lähihoitaja. Hän suhtautuu opintoihinsa kunnioittavasti ja on motivoitunut oppimaan.”
Liisa on huomannut, että Hagosan koulutehtävät ovat todella vaativia, ja sitä ne olisivat varmaan osalle kantaväestöäkin.
”Hagosa opiskelee itselleen vieraalla kielellä. Hän on sinnikäs ja opiskelee iltaisin lisää vielä senkin jälkeen, kun poika on saateltu yöpuulle.”
Lumiukko onnistuu vain suojasäällä
”Äiti, on kuuma – saanko vettä?”
Pikku-Rimna kirmaa takapihalta sisälle hakemaan juotavaa, pyytää sitä suomeksi ja saa äidiltään sen ohessa halin. Kun poika juoksee takaisin ulos, Hagosa jatkaa:
”Tapaamme Liisan kanssa lähes viikoittain, joskus useamminkin. Vietämme paljon aikaa opiskelujeni parissa, mutta toki myös Rimnan kanssa. Liikumme kolmistaan kaupungilla ja leikkipuistoissa, ja teimmepä kerran retken Korkeasaareenkin. Talvella Liisa näytti, miten tehdään lumiukko, ja nyt tiedän, ettei sellaisen teko ihan joka säällä onnistu”, Hagosa kertoo.
Liisasta on hauskaa seurata, miten suomen kieli ja suomalainen kulttuuri elää ja kehittyy Hagosan arjessa.
”Hagosa esittää joskus minulle lastenlauluja, joita Rimna on päivähoidossa oppinut, ja minä yritän arvailla, mikä laulu on kyseessä. Äidin ja pojan repertuaariin kuuluu ainakin Fröbelin palikoiden melodioita”, Liisa sanoo.
Kulttuurivaihto käy tietenkin molempiin suuntiin. Liisa sanoo nauttivansa suuresti Hagosan hänelle opettamasta eritrealaisesta kahvikulttuurista.
”Kahvipensas on kotoisin juurikin Eritrean alueelta. Kahvittelu on heillä kuin seremonia – sen ääreen pysähdytään. Kahvi paahdetaan, kaadetaan saviruukkuun ja siitä pieniin kuppeihin. Pitkässä kaavassa kuluisi monta kuppia ja monta tuntia. Ja se eritrealaisen kahvin maku… ai miten hyvää!”
Isoäiti ei ole tavannut lapsenlastaan
Hagosa saapui Suomeen seitsemän vuotta sitten, mutta kielimuuri esti pitkään häntä tutustumasta syvällisesti suomalaisiin ihmisiin ja tapoihin. Hagosa sanoo huomanneensa heti alkujaan, että suomalaiset viranomaiset ovat rehellisen tuntuisia ja mukavia, mutta hänelle tuli yllätyksenä, että sitä suomalaiset ovat muutenkin.
”Luottamuksen rakentaminen on tärkeää. Mutta kun se on rakennettu, suomalaiset ovat hyvin ystävällisiä ja avuliaita”, Hagosa luonnehtii.
Liisan rooli Hagosan elämässä tuntuu isolta, etenkin, kun Hagosan päivät täyttyvät opinnoista ja vilkkaan, pienen pojan hoidosta.
”Kyllä, Liisa on minulle todella iso tuki. Hän viettää paljon aikaa Rimnan kanssa, vie poikaa ulos leikkimään sillä aikaa, kun minä teen kotitehtäviäni tai menen koulutunneille. Mutta kaikkein iloisin olen siitä, että koen aidosti olevani osa Liisan perhettä.”
Lievästä painostuksesta huolimatta Hagosa ei suostu sanomaan poikkipuolista sanaa Suomesta tai suomalaisten tavasta kohdella maahanmuuttajia. Liisa toteaa väliin, että ”sellainen Hagosa nyt vain on, lempeä ja syvään kiitollisuuteen kykenevä ihminen”.
”Hagosa kysyy aina, mitä kuuluu. 95-vuotiaasta anopistanikin hän haluaa tavatessamme tietää, miten mamma voi”, Liisa hymyilee.
Sitten Hagosa herkistyy ja sanoo, että olisi täydellistä, jos hänen äitinsä pääsisi käymään Suomessa tyttärensä luona. Mutta äiti asuu kaukana Afrikassa, eivätkä puhelinyhteydet Eritrean maaseudulla aina toimi. Lapsenlastaan hän ei ole nähnyt kuin kuvissa.
”Hagosa on kertonut, että hänen äitinsä itkee usein puheluiden päättyessä. Toivon, että Hagosa voi kertoa äidilleen, että hänellä on täällä turvallisia ja läheisiä ihmisiä auttamassa ja tukemassa elämän tuulissa ja myrskyissä, ja että kaikki on hyvin”, Liisa sanoo.
”Niin, kaipaan äitiäni, mutta onneksi minulla on Liisa – ihanin ihminen, jonka olen tavannut. Hän merkitsee minulle niin paljon”, Hagosa sanoo.
Mustikkametsään Hyvinkäälle
Uusi kesä, toinen ystävyyden kesä! Liisa ja Hagosa ovat suunnitelleet kaikkea kivaa etenkin heinäkuulle, jolloin Hagosa pitää kesälomaa.
”Aiomme lähteä laivalla Tallinnaan ja tutustua kaupungin kulttuurinähtävyyksiin ja etenkin paikalliseen keittiöön. Ja ainakin Suomenlinna on nähtävä”, Hagosa luettelee.
Ja loppukesästä, jos säidenhaltiat niin suovat, metsät ovat täynnään mustikoita notkuvia mättäitä.
”Lähdemme silloin Hyvinkäälle Liisan siskon luo. Siellä minä pääsen suomalaiseen metsään. Saan itse poimia marjat omaan mustikkatorttuuni. Jännää!”
Ystävyydestä olemme puhuneet naisten kesken jo pitkän tovin. Tiedämme, miten paljon vastavuoroinen suhde on heille antanut.
Jätetään siis viimeinen sana Raunolle, Liisan miehelle.
”Minusta jokaisella suomalaisella pitäisi olla ainakin yksi maahanmuuttajataustainen ystävä. Ei välttämättä tarvita maailmanmatkailua, kun maailma on jo täällä.”
Juttu on julkaistu Vivan numerossa 7/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous