Ellien kertomaa: Enkelipoika
Olen 25 -vuotias ja mieheni 29. Yhteistä taivalta on takana pian 6 vuotta. Pari vuotta sitten molemmista tuntui siltä, että jos Luoja suo, niin vauva on tervetullut. Tulinkin hyvin pian raskaaksi. Elettiin kevättä 05. Elämässä oli kaikki palaset kohdallaan, oltiin juuri ostettu omakotitalo, jota remontoimme ja opiskelutkin olin saamassa päätökseen.
Raskaus sujui ilman mitään ongelmia, kunnes eräänä sunnuntaina havahduin, rv tuolloin 25+4, en ollut tuntenut liikkeitä juuri lainkaan pariin-kolmeen päivään. Menin neuvolaan: sydänääniä ei kuulunut. Sieltä suoraan sairaalaan ja ultraan, jossa lääkäri totesi sen, jota jo siinä vaiheessa pelkäsin: kohdussa ei ole enää elämää. Se oli tietysti ensimmäinen ja elämäni pahin järktys.
Mitään järkevää selitystä ei vielä silloin ollut, päällimmäisenä vain kysymys; Miksi? Miksi meille? Seuraava järkytys oli se lääkärin viesti, että synnytys käynnistetään ja minä synnytän lapsen normaalisti alakautta. Siis joudun synnyttämään kuolleen lapseni. Hetken luulin, että se vain otetaan minusta pois ilman, että joudun sen kohtaamaan.
Käynnistys aloitettiin saman tien, saimme mieheni kanssa oman huoneen, itkimme, itkimme ja itkimme. Seuraavana päivänä synnytys käynnistyi ja synnytin niin täydellisen pienen pojan. Niin täydellinen, mutta niin eloton. Pidimme häntä hetken sylissämme ja annoimme jäähyväiset. Se hetki oli täynnä surua ja tuskaa, mutta kuitenkin kaunis ja rauhallinen.
Synnytyksen yhteydessä selvisi, että napanuora oli tiukasti kietoutunut kaulan ympärille, ja se olikin todennäköisin kuolinsyy. Se oli myös helpottava tieto, itse en olisi mitään voinut tehdä. Kaikki oli siis puhtaasti huonoa tuuria. Olo oli niin tyhjä, että sitä ei voi sanoin kuvailla.
Tuntui, kuin olisi tullut tyhjään kotiin. Onneksi emme olleet hankkineet juuri mitään tavaroita tai vaatteita vauvaa varten vielä. Vauva- ja odotus lehdet heitin roskiin ja pari pussillista vauvan vaatteita survoin muovipussiin ja heitin varastoon, korkealle hyllylle. En pystynyt menemään edes kauppaan pitkään aikaan. Ihmisten kohtaaminen pelotti. Pienessä kaupungissa niin moni tiesi odotuksestamme, ja pian myös menetyksestämme.
Sairaalassa pyysin miestäni ilmoittamaan läheisillemme mitä on tapahtunut. Itse en siihen pystynyt. Onneksi lähimmät ystävät ja sukulaiset uskalsivat ottaa yhteyttä ja pitivät huolta. Se oli merkittävää, sillä itse olin liian väsynyt ottamaan yhteyttä kehenkään. Ihmisten oli tietenkin vaikea sanoa juuri mitään. Suurin osa kuitenkin otti yhteyttä, oli pahoillaan ja tarjosi tukea jos tunnemme tarvitsevamme. Toivoinkin, että ihmiset uskaltaisivat ottaa asian puheeksi, sillä itselleni oli helpottavaa puhua asiasta. Vaikeampaa olisi ollut, jos oltaisiin oltu, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, sillä ei se asia mihinkään katoa sillä, että siitä ei puhu.
Tapahtumien läpikäyminen uudestaan ja uudestaan helpotti minua. Mieheni oli suurin tukeni, olihan hänkin menettänyt yhtä paljon. Puhuimme keskenämme paljon asiasta, mikä onkin erittäin tärkeää. Aika oli ehkä tehokkain lääke suruun, ja tieto siitä, että minussa ei ole mitään vikaa, että voimme saada vielä lapsia, jos Luoja niin suo.
Tulin hyvin pian uudestaan raskaaksi. Välillä tuntui, että liiankin pian. Olinko ehtinyt surra tarpeeksi? Olinko valmis uuteen mahdolisuuteen? Toisaalta sehän oli juuri sitä mitä halusimme. Pari kuukautta synnytyksen jälkeen tein positiivisen raskaustestin. Tunsin pitkästä aikaa onnea ja iloa.
Raskaus sujui hyvin, vaikka pelko ja huoli olikin lähes koko ajan läsnä. Oli aina suuri helpotus, kun tunsin lapsen liikkuvan. Välillä koputtelin vatsaan, jos oli ollut kauan hiljaista. Halusin vastauksen, että siellä vielä ollaan.
Kun oli ylitetty rv 26, olin paljon levollisempi ja oikeastaan vasta silloin pystyin nauttimaan olostani. Emme tehneet mitään hankintoja vauvaa varten, kuin vasta ihan loppusuoralla. Se vain tuntui oikealta.
Kaikki sujui hienosti loppuun saakka, ja synnytin maailman valloittavimman tyttövauvan 3.10.06, viikko lasketun ajan jälkeen. Sitä onnen tunnetta ei voita mikään, kun oman lapsi nostetaan rinnalle.
11.11.06 tuli tasan vuosi siitä, kun enkelipoikamme syntyi kuolleena. Milla tyttömme oli tuolloin reilu kuukauden ikäinen. Tiesin, että siitä päivästä tulee vaikea. Kävelimme vaunujen kanssa vesisateessa hautausmaalle ja sytytimme kynttilän. Illalla sohvalla kaikki jotenkin laukesi. Itkin lohduttomasti, kaikki tuli niin tuoreena mieleen. Samalla katsoin nukkuvaa Millaa ja olin äärettömän onnellinen. Jos sitä kaikkea ei olisi tapahtunut, ei olisi Millaa. Kaikella on joku tarkoitus. Tuo kokemus oli elämäni raskain, mutta siitä seurasi jotain suurenmoista. Vaikka elämme nyt ehkä onnellisinta vaihetta pienen Milla tyttömme kanssa, ikinä emme pientä enkelipoikaamme tule unohtamaan.
-Emmi
Kommentit
KAUHEAA !
en olisi lukenut tätä ellei ystäväni olisi laittaneet facebookkiin ilmoituksia enkelipojasta. rupesin etsimään tätä ja löysin tietenkin….
itkien mä sitä luin mutta onneks kaikki menee parhainpäin 🙂
sä oot emmi jaksanu mun mielestä hienosti, itse olen semmoinen herkkätyttö että en oikein kestä pieniäkään asioita ellei joku tao päähäni järkeä.
koskettava tarina mutta onneksi teillä on nytten perhe ja olette kokeneita erinlaisista asioista, ei välttämättä iloisista mutta kumminkin.
lähetän sinne voimia täältä keravalta ja suurenmoiset onnittelut tytöstä:)
Kommentit
Kyynel
Olipa surullista.
Onnea
Voi että 🙁 kaikella kuitenkin on tarkoituksensa, ja mikä sen ihanampaa kuin se että se tarkoitus oli lapsi. <3 jaksamista. itkin kun luin tätä.
otan osaa ja onnellista elämää jatkossa.
Hei !
Kuule, en ollu uskoa lukemaani, oli kuin olisin itse sen kirjoittanut melko lailla sanasta sanaan, pieniä eroja toki oli mutta ei todellakaan suuria. On lohdullista tietää, että en ole yksin tälläisen asian kanssa. Tulihan meidän tapauksesta kuluneeksi huhtikuussa jo 9 vuotta mutta se on mielessä kuin eilinen päivä. Haluan sanoa sinulle Emmi, että asiaa et tule koskaan unohtamaan, eikä todella ole tarkoituskaan mutta sinä opit sen kanssa elämään. Mutta voimia se vaatii, ja sitä sinulle toivotankin !
nm. Petteri-nimisen enkelipojan äiti
Elämässä tapahtuu surullisia asioita. Itse menetin ensimmäisen lapsenlapseni kun hän oli kolmen kuukauden ikäinen. Eilen, kun pyyhin hänelle ostamaani keltaista nukkuvan karhun kuvalla koristettua kuppia, itkin. Ja kuolemasta on aikaa jo seitsemän vuotta.
Kaikella on tarkoituksensa.
En itse olisi tässä tätä kirjoittamassa jos äitini ei olisi saanut keskenmenoa ”iso-siskolleni”.
Pienetkin asiat saavat aikaan suuren muutoksen pidemällä aikavälillä
:,c
Pahalta tuntui lukea kokemuksestanne. Hieman helpotti kun olit itse ajatellut asian niin, ettei sille mitään voinut. Siten vaikeista asioista voi päästä eteenpäin, kun ei syyllistä itseään loppuelämäksi, vaan hyväksyy tietyt tosiasiat – ihminen kun ei ole kaikkivoipainen.
Sain nuorempana keskenmenon. Ajattelin, että ei ollut lapsen aika. Lääkärit totesivat että se oli huonoa tuuria ja tilastotapaus, mutta voisin vielä saada laspia myöhemmin. Tapasin nykyisen mieheni joitain vuosia sitten ja hän ei voi saada lapsia, mutta minä voisin. Tämä kai on kohtaloni: ei omaa lasta. Siksi kaivoin vanhoista haavoista keskenmenoni… miksi, olen kysynyt itseltäni jälleen.
Voimia teille uudenlaisen elämän kanssa <3
Voimia suruunne ja onnea tyttövauvasta. Kaikella on tarkoituksensa. Itse olen kokenut 2 keskenmenoa ennen ensimmäistä lastamme ja kyllä se tuntui kamalalta ja syytin itseäni,e ttä minussa on jotain vikaa etten koskaan voi saada lasta. Kaksi vuotta yritettyämme syntyi poikamme. Pienistä asioista täytyy olla onnellinen.
Osanotto suruunne. Itsekin olen keskenmenon kokenut esikoisen ja kuopuksemme välissä, tosin raskaus ei ehtinyt noin pitkälle. Siitä on aikaa nyt 4-vuotta.
Koskaan ei voi unohtaa mutta suru helpottaa ajan myötä usko pois…
Voimia sinne teille kaikille! Onnea tyttären syntymän johdosta, hänellä on aivan erityinen suojelusenkeli taivaassa ^j^
”Tahtoisin toivoa teille
jotakin oikein hyvää,
enkelinsiipien havinaa
iloa onnea syvää.
Tahtoisin toivoa teille
mitä itse en voi antaa,
saakoon rakkaus Jumalan
teitä sylissään kantaa”.
Otan osaa suruusi mutta myöskin iloosi, Emmi. Itse olen menettänyt viime syksynä ainokaisen poikani. Tiedän mitä on elää lapsen kanssa ja menettää hänet muutamien vuosien yhdessä olon jälkeen. Elän itsekkin tällä hetkellä sitä ns. suruvuotta ja tiedän etten koskaan tee enää lapsia koska pelkään niin paljon. Ikääkin on tietysti sen verran jo etten senkään puolesta liioin halua lapsia. Minulle ei myöskään tule koskaan lapsenlapsia. Olen siis omasta haluttomuudesta lapseton lopun ikääni.
Toivotan teidän perheelle oikein sylin täydeltä onnen hetkiä! Muistoista saa paljon lohtua.. ainakin minä saan.
Kaunista kesää kaikille lukijoille myös.
KAUHEAA !
en olisi lukenut tätä ellei ystäväni olisi laittaneet facebookkiin ilmoituksia enkelipojasta. rupesin etsimään tätä ja löysin tietenkin….
itkien mä sitä luin mutta onneks kaikki menee parhainpäin 🙂
sä oot emmi jaksanu mun mielestä hienosti, itse olen semmoinen herkkätyttö että en oikein kestä pieniäkään asioita ellei joku tao päähäni järkeä.
koskettava tarina mutta onneksi teillä on nytten perhe ja olette kokeneita erinlaisista asioista, ei välttämättä iloisista mutta kumminkin.
lähetän sinne voimia täältä keravalta ja suurenmoiset onnittelut tytöstä:)
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous