Glitz & Glam

Syntymäpäiväni mietteitä ajankulusta ja iästä

Teksti: Minna / Glitz & Glam

Jälleen se aika vuodesta, kun pohdin numeroita. Täytän tänään 37 vuotta. Maaginen 40 odottaa aivan kulman takana. Välillä iän numeroarvon kasvaminen kauhistuttaa, välillä se ei tunnu miltään ja välillä sitä ihan odottaa ”aikuisuutta”.

Minulla on vähän hassu suhtautuminen omaan ikääni. Se on välillä hyvin ristiriitainen. Olen huomannut, että monesti en edes tajua, että en ole ihan nuori enää. Jostain syystä miellän itseni edelleen ehkä reilu parikymppiseksi. Tätä on vaikea selittää, jos ei koe samanlaista. En todellakaan ole parikymppinen, sillä en katso maailmaa nuoren silmin, en näytä parikymppiseltä ja olen tasaisempi kuin parikymppinen minä olin. Silti jokin nuoren naisen mieli sisälläni vielä elää, tai sitten esikoiseni saamisen jälkeen ajantajuni pysähtyi. En tiedä, mutta vähän hassua tämä välillä on.

Välillä sitten minusta tuntuu, että olen henkisesti vanhempi kuin numeroni mittarissa. Olen välillä sanonutkin, että elämänkokemukseni on kuin 15-25 vuotta vanhemmalla. Minulla on tainnut olla koko elämäni kiire kokea, mutta mukaan on mahtunut paljon kokemuksia. Ehkä sekavat ja ristiriitaiset tunteet syntyvät siitä, että elämä on ollut niin tapahtumarikas hyvässä ja pahassa. Ikää ei kuitenkaan ole hirvittävästi, mutta elämänkokemuksia riittää.

Jotenkin sitä odottaa kaiken aikaa hetkeä, että tietää olevansa ”aikuinen”. Sellainen viisas ja tietävä. Toisinaan tunnen itseni vieläkin nuoreksi tytöksi, joka ei tiedä vielä mistään mitään. Mutta hetken päästä taas tajuan, että en ole mikään ihan nuori enää, vaikka en vanhakaan.

Riippuu aina todella paljon katselukulmasta. Minusta nelikymppiset ovat vielä nuoria, vaikkakaan eivät ihan nuoria. Jos tätä olisi kysytty 20 vuotta sitten, niin nelikymppiset olivat mielestäni jo aika ”vanhoja”. Sellaisia elämänsä parhaimmat päivänsä nähneitä. Nyt en ajattele niin. Epäilen, että 20 vuoden päästä huvittuneena mietin, miten ajattelen nyt. Varmaan sanonkin mielessäni 37-vuotiaalle itselleni, että mikä tytönhupakko olitkaan vielä.

Odotan kaikesta sekavasta pohdinnastani huolimatta sitä maagista 40 ikävuotta. Niin moni puhuu, että silloin on paras aika elämästä. Olen ihan siinä kynnyksellä. Kyllä sen vaan tässä on huomannut, että tyytyväisyys itseään ja elämäänsä kohtaan kasvaa iän myötä. Nuorena olisin halunnut olla ihan kuka tahansa muu, nyt en missään nimessä haluaisi olla kukaan muu kuin minä. Toki itseänsä voi kehittää ja parannella, mutta en haluaisi olla kukaan muu kuin minä. Sitä se varmaan on, kun sanotaan, että nelikymppisenä on paras aika. Silloin on sinut itsensä kanssa.

Sitten välillä minuun iskee sellainen, että ei juma, kun olen jo vanha! Kun lähipiirin ”lapset” opiskelee, muuttaa pois kotoa, menee naimisiin, saa lapsia jne. Siinä vaiheessa se kolahtaa, että enhän minä ihan nuori enää olekaan. Omat lapseni myös kasvavat. Esikoinen on murrosiässä, kuopus ekaluokkalainen. Keskustelen heidän kanssaan jo aivan toisenlaisista asioista kuin vielä pari vuotta sitten. Alan todella ymmärtää, mitä se tarkoittaa, kun sanotaan, että lapset ottavat iässä kiinni. Minusta itsestänikin tuntuu, että olen ottanut äitiäni kiinni. Olen 37, hän täyttää reilun kuukauden päästä 56.

Sekin on hämmentävää, kun omien teiniaikojen idolit näyttelevät teini-ikäisten isejä. Oma tytär katselee nuorten sarjaa, jossa MINUN teiniaikojeni idoli onkin nykyajan teini-idolien iskä! Hyyyvin hämmentävää!

Onhan aika ja sen kulku sekä ikääntyminen hämmentävää. Sitä ei aina oikein meinaa tajutakaan, kuinka nopeasti aika kulkee. Jotain koko ajan odottaa, mutta hetkessä se onkin ohi ja mennyttä aikaa ei voi koskaan saada takaisin. Ehkä vähän ”diippiä” pohdintaa näin keskiviikolle. Halusin nyt kuitenkin sanoa muitakin ajatuksia ja hämmennyksiäni ulos kuin vain kliseisen; ikä on vain numero. Onhan se, mutta kyllä niillä numeroillakin on todellisuudessa joissakin asioissa väliä. Joskus olet liian nuori johonkin, sitten olet välillä sopiva ja lopulta liian vanha. Jos et omasta mielestäsi, niin sitten jonkun muun mielestä.

En nyt tietenkään riemusta hypi, kun jälleen vuosi lisää mittariini rapsahti, mutta asetan silmälasit silmilleni ja katselen ihmetellen ulos ikkunasta. Tämä talvi on toinen hämmennyksen aiheeni. En muista kovin montaa syntymäpäivääni, jolloin olisi nurmet vihreinä ja vettä sataa. Tällaista talvea ei ole ollut koskaan aikaisemmin Kouvolassa, mutta 19 vuotta sitten odotin innolla syntymäpäivääni – täytin 18 vuotta! Silloin oli vesisadetta ja lumet sulivat tammikuussa niin, että vihreät nurmet näkyivät. On se jännä, että muistan tällaisia juttuja, mutta en muista olla oikeassa paikassa. Maanantaina olin hakemassa esikoistani torstain harrastuksesta. Tytär soittaa ja kysyy, että missä oot? Kun vastaan, että täällä minä sinua parkissa odotan, lapseni tokaisee tuskaisesti, että TÄNÄÄN OLI NÄYTTISTÄ, ei kuvista! Vuoden äiti -palkinto lunastettu heti tammikuussa. Jes!

Hämmentääkö sinua mikään ajassa, ikääntymisessä tai mikään niihin liittyvässä? Olenko ainut, jolla on tällaista vähän ristiriitaista ja vaihtelevaa suhtautumista?

Lue myös

X