Mitä minulle tapahtui

Hei kaikille! Vähän tämä minun loppuviikolla paluu bloggauksen pariin viivähti, mutta ehdinpäs silti luvatussa ajassa. Onhan sunnuntai todellakin loppuviikkoa. 😀 Moni onkin ehtinyt lukemaan minun pakollisesta tauosta bloggauksessa ja siitä, että jouduin sairaalaan yllättäen. Lupasin palatessani kertoa siitä mitä minulle tapahtui. Ennen sitä kiittelen teitä kaikkia ihanista ja tsemppaavista kommenteista. KIITOS! <3 En tiedä osaatteko arvata miten sydäntä lämmittää, kun minulle kuitenkin tuntemattomatkin lukijat toivottelevat paranemisia ja parempaa vointia. Kyllä tuntuu sielussa ja sydämessä asti. Kiitos!

Nyt kuitenkin alan kertomaan siitä mitä minulle tapahtui ja teille selviää syy miksi tätä ei vain voi huikata nopeasti niihin pikaisiin moikkiin, jotka kirjoitin teille maanantaina. Varoitukseni sana, että kertomukseni on pitkä, eikä se välttämättä sovellu kaikista herkimmille. Kerron aika tarkasti tapahtumista ja kerron hyvin avoimesti itsestäni ja siitä mitä minulle tapahtui.

En ole täällä blogissa kertonut, että minua on kiusannut syksystä asti pitkittyneet kuukautiset ja jatkuva tiputtelu välipäivinä. Kun hakeuduin hoitoon rannesärkyjeni vuoksi, samalla latasin lääkärille koko vikalistani, joka minua on vaivannut. Gynelle siitä tietysti lähete tuli, sekä näytteistä poissuljettiin kaikki raskaudet, sukupuolitaudit jne. Negatiivisia kaikki. Gyne ei löytänyt minusta mitään fyysistä vikaa, joten ongelma oli hormoneissani. Kuulemma minun ikäluokassa noin 90% vuotohäiriöistä johtuu hormoneista. Koska olin samalla hakemassa jotain pysyvää ehkäisyä, niin hän suositteli hormonikierukkaa minulle hoidoksi ja ehkäisyksi. Olemme miehen kanssa tulleet lopulliseen tulokseen siitä, että meidän lapsiluku on täynnä. Ok, jäin odottelemaan aikaani kierukan asennukseen, joka sitten tuli ja aika on elokuun alussa (eli ei ole vielä ollut). Minulla alkukesä menikin sitten tosi kivasti jatkuvassa vuodossa ja hermo on ollut kireänä tämän kroppani hormonien sekoilun kanssa.

Minulle ilmeni jossain vaiheessa pientä rintojen aristusta. Koska minulla on jatkuvasti ollut vuotoa ja oli vihdoin parisen viikkoa vuotamatta, niin enpä asiaa ensin rekisteröinyt. Sitten aloin kyllä pelkäämään, että olenkohan raskaana, kun tosiaan olen saanut opiskelupaikan ammattikorkeaan. Minun molemmat lapset ovat saaneet alkunsa niin, että toisen kohdalla sain vakituisen duunin ja toisen kohdalla oppisopimuspaikan, kun sitten plussasin testin. Tiedän että jokainen raskaus on erilainen, mutta päätin jäädä odottelemaan pahoinvointia (jota oli molempien aikaisempien raskauksieni kanssa), sekä sitä minut lamauttavaa väsymystä, jonka kyllä osaan tunnistaa. Ei mitään noista kuulunut. Sitten aloinkin taas vuotaa ja totesin, että aha, kuukautiset alkoivat. En ollut raskaana. Vuotoa oli 2-3 päivää kunnes eräänä päivänä tuli ulos jotain sellaista, josta en halua puhua enempää. Tiesin siinä vaiheessa, että olen ollut raskaana, mutta se meni spontaanisti kesken. Minulla oli alavatsa ja -selkäkipuja, sekä reisien ulkosivuissa. Sellaista lievää synnytyskipujen tyyppistä. Vuotoa oli myös todella paljon. Tein raskaustestin, jotta saan varmistuksen asiaan ja sehän näytti haaleaa plussaa, kuten osata arvasin. Minä varasin ajan lääkärille, joka laittoi lähetteen labraan. Tietysti verinäyte näytti raskaustestin osalta plussaa, jonka seurauksena sitten sain pikaisesti ajan ultraan KOKS:iin. Siellä naistentautien poliklinikalla todettiin kohtu tyhjäksi, eikä missään näkynyt mitään. Kaikki raskausmateriaali oli tullut ulos.

Kaikki tämä oli hieman hämmentävää ja sain pysähtyä moneen kertaan miettimään, että miltä minusta tuntuu? Koska en ennen keskenmenoa tiennyt raskaudesta, ja olimme päättäneet, että emme yrittäisi enempää lapsia, niin en kärsinyt henkisesti. Mutta kuitenkin oli vähän tyhjä olo, mutta kuitenkin vähän helpottunut.

Tässä vaiheessa voisi luulla, että kertomukseni päättyy tähän, mutta tästä tämä vasta alkaa…

Meni neljä päivää ihan hyvin. Vuoto loppui, eikä enää synnytyskipumaiset särytkään vaivanneet alaselässä ja vatsassa. Oli tiistai-ilta 26.7. Minä olin jo päivällä kirjoittanut postauksen valmiiksi keskiviikkoa varten. Meidän pikkumies halusi isosiskon huoneeseen yökylään, joten annoimme luvan lasten toiveelle. Laitoimme miehen kanssa lapset nukkumaan ja minä olin kynsien lakkauksessa siinä vaiheessa, että olin jo kynnet viilannut ja aluslakan levittänyt. Ajatuksena oli, että avataan viinipullo ja vietetään iltaa kaksistaan läppärit suljettuina. Olimme kotimme terassilla kun minua alkoi äkkiä huimaamaan. Kävin istumaan ja sanoin hetken hengiteltyäni miehelleni, että minulla on kumma olo. Pyörryttää ja silmissä meinaa sumentua. Sitten hetken päästä sanoin, että minua huimaa vielä enemmän ja tämä vain pahenee. Mies alkoi siinä vaiheessa vähän huolestua ja tarjosi minulle kättään avuksi, että pääsisin takaisin sisälle ja makuulle. Nousin seisomaan ja sitten vintti pimeni. En menettänyt tajuntaa, mutta jalat eivät kantaneet, silmissä sumeni ja korvissa ujelsi. Hoin vain huonoa oloa ja sitä, että haluan vessaan. Yritimme uudelleen lähteä sisälle, kun taas putosin metrin päähän uudestaan lattiaan. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla (Poke-pelaajat tietävät Magikarpin). Pulssini hakkasi aivan älyttömästi, enkä saanut henkeä kunnolla. Minua pyörrytti, minulla oli paha olo, sekä kipua kyljissä ja vatsassa. Mies hoki minulle, että soitetaanko ambulanssi ja minä kielsin – ajatuksena että tuo menisi ohi, enkä halunnut turhaan hälyttää hoitohenkilökuntaa. Olin aivan kylmässä hiessä kun makasin terassimme lattialla ja kiemurtelin tuskissani. Lopulta pääsimme olohuoneeseemme, jossa jäin kontilleen lattialle ja huusin miehelle että tuo vadin. Tunsin että oksennus on tulossa, mutta en pääse vessaan asti, koska minuun sattui niin paljon. Mies ei ehtinyt tuomaan vatia, vaan minä sitten tyhjensin illallisemme olohuoneen lattialle. Mies toi vadin eteeni, kun minä kuulemma punnerrusasennossa laattasin. En kyllä käsitä miten se on voinut olla mahdollista niissä kivuissani. Lapsemme olivat havahtuneet tuohon. Esikoiseni huuteli huoneestaan, että onko äidillä mahatauti, johon mieheni vain huusi, että on varmaan, pysykää te sängyssä. Oksentaminen helpotti oloani sen verran, että pääsin eteiskäytävämme päähän, jossa vessamme on. Jatkoin siellä tyhjentämistä. Pesin kädet ja laitoin valot vessaan – näin itseni peilistä ja se oli karmea näky! Olin aivan valkoinen, siis lähes harmaa. Kaikki väri oli kadonnut iholtani ja näytinkin siltä kuin miltä minusta tuntui. Päätin lähteä pesemään niitä minun oksennuksiani olohuoneesta. Lösähdin eteisen lattialle, vessan ja tyttäremme huoneen oven väliin. En enää päässyt ylös, sillä kivut olivat jo niin valtavat, että en pystynyt puhumaan. Mieheni oli sillä välin siivonnut olohuoneen. Hän tuli luokseni ja kysyi, vai totesi soittavansa ambulanssin ja minä myönnyin. Tajusin, että nyt ei ole kyseessä mahatauti, eikä ruokamyrkytys (minulla oli ollut todella lievä sellainen aikaisemmin heinäkuussa, silloin vain vatsa oli sekaisin).

Kuulin kuinka esikoiseni huoneessa lapsemme juttelivat keskenään. Kuulin kuinka tyttäreni vanhempana lapsena kielsi pienempää menemästä ovelle, koska isi oli kieltänyt tulemasta. Lopulta kuulin kuinka esikoinen itse tuli huoneestaan tarkistamaan tilannetta, ja siitähän se itku ja parku alkoi. Molemmat lapseni säikähtivät pahasti, kun äiti makaa eteisen lattialla, eikä pysy kivuiltaan puhumaan oikeastaan mitään. Mieheni yritti parhaansa mukaan rauhoitella lapsia, selvittää hätäkeskukselle minun tilaani, tarkistaa hengitänkö minä ja odottaa ambulanssin saapumista. Itse en ollut aivan varma selviämisestäni. Pelkäsin kuolevani lasteni silmien edessä. Olin todella huonossa kunnossa. En ole koskaan eläessäni kokenut yhtä lamauttavaa kipua. Olen kaksi lasta synnyttänyt alateitse, jossa olen myös oppinut kivunlievitystä hengitystekniikalla. Nyt siitä ei ollut tuon taivaallista apua. Kipu valtasi koko kehoni, enkä pystynyt edes paikallistamaan sitä tarkasti. En voinut enää liikkua, vaan makasin hyvin huonossa asennossa lattialla ja toivoin ambulanssin pian saapuvan.

Mieheni kertoman mukaan ambulanssin tulossa meni vain neljä minuuttia, mutta apu ajoi talomme ohi, joka pitkitti avun saamista vielä pari minuuttia. Ne olivat minulle pitkiä minuutteja. Kuskia ja hoitajaa odotti aika kaoottinen tilanne, sillä meidän lapsiparat alkoivat parkumaan kahta kauheammin, kun ambulanssi saapui. Heille konkretisoitui se, että nyt äiti voi todella huonosti. Ihana naishoitaja yritti rauhoitella lapsia ja onnistuikin siinä muistaakseni hieman. Minut siirrettiin paareilla autoon, josta lähdimme noin 2-3 kilometrin päässä sijaitsevalle sairaalallemme, eli POKS:iin. Mieheni jäi soittelemaan minun äitiäni apuun, eli hoitamaan lapsia, jotta hän pääsee perässä sairaalalle minun henkiseksi tueksi. Matka sairaalaan oli tuskainen. Meidän kotitiellä tehdään putkiremonttia ja sähköuudistuksia, sekä kuitukin meille on tulossa. Koska tieltä on vedetty asfaltti pois ja vuoden verran traktorit ja kaivurit ovat tiellä ajelleet, oli tie jäätävässä kunnossa. Niissä kivuissani jokainen pienikin töyssy tuntui viiltävänä ja henkeä salpaavana kipuna koko kehossani. Ambulanssissa saatu kipulääke suoraan suoneen palautti puhekykyni, mutta ei poistanut kipujani. Pystyin jo jotenkin kommunikoimaan. Väri kasvoillekin alkoi kuulemma palautua. POKS:n ensiavussa jäin odottelemaan lääkäriä ja päätöksiä kipulääkityksistä.

Meni aika kauan ennen kun lääkäri saapui. En enää muista sainko ennen sitä piikkiä takamukseen ja kipulääkettä suoneen, mutta lääkärin tullessa en edelleenkään pystynyt liikkumaan. Venäläissyntyinen naislääkäri tutki vatsaani, mutta en oikein saanut selvää hänen puheestaan. Mieheni saapui tuolla välin sairaalalle. Pystyin puhumaan hänen kanssaan, mutta kuntoni oli aivan hirveä. Minulta otettiin verinäyte jo yöllä ja virtsanäytettä pyydettiin antamaan sitten kun tulee vessahätä. Minähän kävin yrittämässä mieheni avustuksella vessassa käymistä, mutta en saanut pissattua, koska kipujen vuoksi olin lukossa. Kaiken kurjuuden lisäksi suussa maistui yrjölle, enkä saanut juoda vettä, koska kuulemma vatsapotilaat eivät saa ottaa mitään. Lääkäri kävi toisen kerran luonani ja hänen tutkimukset olivat jotain niin hirveää. Kopauttelut ja painelut vatsalleni olivat yhtä helvettiä suoraan sanottuna. Minua kun sattui tuskaisen paljon jo pelkästään selälleen käyminen. Kivasti siinä ensiavun lääkäri vihjaisi minun liioittelevan kipujani, hänen mukaan tulokset olivat ok, sekä päätti hän todeta minut tuhdiksi tytöksikin lopuksi. Olin hänen kaikesta käytöksestä aivan järkyttynyt, mutta siinä tilassa ei pahemmin saa sanaa suustaan, eikä vaan jaksa. Hymähdin itsekseni ja lauoin mielipiteeni sitten miehelleni, joka pääsi lääkäritutkimuksien jälkeen palaamaan vierelleni. Lääkäri oli sitä mieltä, että voin mennä takaisin kotiin. Itse halusin vielä jäädä odottelemaan, että lieventyisikö kipuni, koska en pystynyt kävelemään kuin muutaman metrin. En olisi päässyt autolle asti. Hetken odoteltuamme tuli hoitaja luoksemme, joka sanoi että jään sinne yöksi. Olimme miehen kanssa kysymysmerkkinä ja kerroimme mitä lääkäri ihan hetki sitten sanoi. Hoitaja katsoi meitä silmät pyöreinä ja sanoi, että sinulle on aamuksi määrätty pitkä litania kokeita, että ei ole mitään järkeä lähteä kotiin. Mieheni sitten sanoi hoitajalle, että lääkärin mukaan jo saaduissa tuloksissa ei ole mitään. Siihen hoitaja sitten alkoi kertomaan, että valkosolut ovat hälyttävällä tasolla, mutta tulehdusarvoissa ei näy mitään. Lisäksi sappiarvo on kohollaan, että sinne on jäätävä. No ei siinä mitään. Minä mielelläni jäin, sillä olin todella kipeä ja halusin säilyttää suoneen tulevat kipulääkkeeni, sekä piikkikammoisena saada piikkejä olkapäähän ja kankkuuni, jos ne vain vähän helpottaisivat kipujani.

Yö meni sekavasti. Torkahtelin ja heräsin pari kertaa niin järkyttävään kipuaaltoon, että tuntui kuin kuolema olisi tullut korjaamaan. Hälytin apua, mutta en meinannut saada sanaa suustani. Sain lisää piikkiä ja annoksia nostettiin, kun mikään ei oikein meinannut auttaa. Keskiviikkoaamuna sitten alkoi koerumba, joka lähti liikkeelle verikokeesta.

Jossain vaiheessa aamua minut kärrättiin ultraan. Se oli hirveää! Minun piti vaihtaa siltä omalta pediltäni toimenpidepöydälle ultrausta varten. Kipu oli jotain aivan selittämätöntä. Olin väsynyt, peloissani ja ”yksin”. Itkin kivuista ja pelkäsin kuolemaa. Ihana, noin suunnilleen minun ikäinen tummahiuksinen hoitaja lohdutti minua ja sai oloni turvallisemmaksi. Selälteen makaaminen oli tuskaa, mutta jotenkin minä sen pystyin tekemään, vaikka kipu viilsi olkapäissä asti ja salpasi hengityksenikin. Hirveää noissa kivuissa oli se, että se ei loppunut takaisin kyljelleen palatessa, vaan jatkui yhtä viiltävänä koko kehossa useita minuutteja sen jälkeen.

Ultrauksen jälkeen minut kärrättiin käytävälle odottamaan vahtimestaria, joka palauttaisi minut takaisin ensiavun tarkkailuun. Oli jotenkin aika jäätävää olla siinä kunnossa sairaalan sängyllä, kun ympärillä muut ihmiset ovat ihan tolpillaan ja odottavat omaa pääsyään tutkimuksiin. Eiväthän he terveitä ole, koska siellä olivat, mutta eivät lähellekään samassa kunnossa. Olisin vain halunnut peiton alle piiloon. Pitelin puhelintani mukanani kaiken aikaa, koska se toi jotenkin turvaa. Tiesin, että rakkaat ovat yhden puhelinsoiton päässä, jos minun on pakko saada heistä tukea tai… kävi mielessä sekin, että ehdin hyvästelemään kaikki, jos kuolen. Nythän tämä vähän huvittaa, mutta ei siinä tilanteessa. Siinä tilanteessa elämä ja tervehtyminen ei ollut itsestään selvää.

Jossain vaiheessa päivää minut noudettiin jälleen uusiin testeihin. Vuorossa oli viipalekuvaus, koska ultralääkäri oli nähnyt jotain vatsan seudulla. No ei ollut se viipalekuvauskaan helppoa ja siellä vasta turvaton olo olikin. Kuvaushetkellä olin yksin huoneessa, minuun sattui selällään makaaminen, enkä enää saanut sitäkään vähää henkeä. Käytännössä olin hapetta koko sen ajan, kun kone kuvasi minua. Kuulin jostain kaiuttimista monotonisella äänellä ohjeita hengittämisestä sisään keuhkot täyteen ja keuhkot tyhjäksi, sekä hengityksen pidättämistä. En pystynyt toteuttamaan mitään niistä, kun sain joka henkäisyllä pienen haukun happea ja pidätystä en voinut tehdä, koska se hirveä kipuaalto sai pulssini nousemaan ainakin sataan. Taju meinasi lähteä siinä viipalekuvausta ottaessa.

En oikein osaa sanoa kellonaikoja. Soitin välillä miehelleni, enkä oikein muista mistä hänelle puhuin. Varmaan toistelin samaa, kuin tässä postauksessakin olen tehnyt – minuun sattui kaiken aikaa todella paljon. Jossain vaiheessa päivää toinen lääkäri ensiavun puolella tuli tapaamaan minua, mutta en oikein saanut hänestäkään selvää heikon suomenkielen vuoksi. Muistaakseni hoitaja kertoi minulle, että vatsassani on havaittu vapaata nestettä ja että minut siirretään Kotkan sairaalaan, eli KOKS:iin. Siellä konsultaatio gynelogille, sillä minulla epäiltiin kohdunulkoista raskautta. Soitin miehelleni välittömästi ja kerroin tilanteen. Siinä ei pitkään mennytkään, kun pari minua nuorempaa tyttöä tuli hakemaan ja niin matka kohti Kotkaa alkoi. Esikoiseni onkin matkustanut kolme kertaa POKS:sta KOKS:iin, mutta minulle tämä oli ensimmäinen kyyti. Nukahtelin välillä matkalla ja välillä juttelin hoitajan kanssa. Hän mittaili verenpaineitani ja antoi kipulääkkeitä lisää. Paineeni olivat erittäin alhaiset ja olin itsekin aivan järkyttynyt niistä. Vaikka olin kärsinyt noin 15 tuntia kivuista, oli matka ihan rattoisa. Mukava ja rauhoittava seura oli sitä mitä tarvitsin.

KOKS:issa oli ruuhkaa. Odottelin tarkkailuosastolla jatkoa. Aika nopeasti minut vietiin gynelle. Sen verran turhamainen olen, että ahdisti niin likaisena ja haisevana mennä gynen tutkimuksiin, kun mukana oli nuori miesopiskelijakin. Olin silti, että no so what! No siellä sitten varmistui, että kohdunulkoinen raskaus on ollut ja minulla on sisäinen verenvuoto. Leikkaus järjestetään mitä pikimmin. Mukava nuori naisgynekologi konsultoi minua vielä siitä, että leikkaus tehdään tähystyksellä, mutta jos se ei onnistu niin, toteutetaan se avoleikkauksella. Vahingoittunut munasarja säästetään, jos voidaan. Varmistin vielä siinä tokkurassa, että nukutetaanhan minut? Oli mahtavaa kuulla, että tulen pääsemään hetkeksi kivuista ja saan nukkua. Siinä ei ruuhkasta huolimatta mennyt pitkään kun siirryin pediltä leikkauspöydälle, jossa sain maskin kasvoilleni. Ihmisiä oli paljon, enkä nähnyt kenenkään kasvoja, koska kaikki olivat maskien takana. Muistan naurahtaneeni leikkaussalin väelle, että nyt mä meen, moikka! Eli nukutusaine tainnutti minut.

Heräsin keskiviikkoiltana noin klo 19.30 heräämössä. Kysyin hoitajalta siitä kuinka kauan olin unessa ja hän kertoi, että noin tunnin. Halusin soittaa miehelleni ja he toivat minulle puhelimen. Sain sairaalan kännykän ja pyysin omaani, mutta kuulemma minun kännykkä ja käsilaukku oli jo siirretty osastolle. Soitin sitten miehelleni siitä sairaalan puhelimesta, joka oli aiheuttanut sydämen pysähdyksiä miehelleni ja äidilleni, jotka odottivat puheluani. He olivat ehtineet pelästyä tuntematonta numeroa, eli pelästyivät saavansa huonoja uutisia. Onneksi ne olivat hyviä, sillä minä itse soitin ja kerroin voivani jo paremmin. Kerroin osaston jolle minut viedään ja pyysin miestäni tuomaan minulle tavaroita.

Jossain vaiheessa iltaa mieheni saapui osastolle, jossa olin. Hän oli käynyt ostamassa kaikkea sellaista herkkua, josta tietää minun pitävän. Lapset eivät olleet mukana, koska kello oli niin paljon. Olin jutellut tyttäreni kanssa Facetime -puhelun ennen mieheni saapumista. Muistan sen puhelun todella huonosti, koska nukahtelin sen aikana pari kertaa. Nukahtelin mieheni vierailunkin aikana. Olin aivan poikki kaikesta siitä helvetistä, josta olin kärsinyt noin 18 tuntia. Olin ollut leikkauksessa ja olin edelleen aivan kipulääketokkurassa… mutta silti elossa! Mieheni lähti sitten jossain vaiheessa takaisin kotiin ja jätti minut sairaalaan lepäämään. Yöhoitaja kävi luonani parin tunnin välein ja piti hyvää huolta minusta. Torkuin pitkin yötä ja joskus yhden aikaa keskiviikon ja torstain välisenä yönä kirjoitin silmät ristissä kännykälläni teille ilmoituksen, että blogi jää nyt tauolle hetkeksi. En voi edes käsittää miten sain tämän postauksen aikaiseksi siinä kunnossa? Jostain sen voima siihen tuli. Oli tunne, että pakko jotain ilmoittaa teille. Myönnän, että huvitin itseäni kipeänäkin sillä, että olin ajastanut keskiviikolle postauksen, jonka otsikko kuului: Ei vatsa vaivaa. Minua kyllä vaivasi, mutta nyt ei Nogasinit olisi auttaneet, eikä ongelmana ollut vain turvotus. 😀 Mutta kyllä siinä oli jälleen ironiaa minulle kerrakseen, että ei sitä voinut kuin huumorilla mielessään kuitata.

Torstai 28.7. valkeni aamun verikokeilla ja aamupalalla. Ruoka maistui hyvin, sillä olin syönyt edellisen kerran tiistai-iltana ja nekin oksensin tämän kaiken episodin alkaessa. Lääkärikin kävi minua tapaamassa. Sain kuulla, että leikkaus meni hyvin, mutta munasarjasta ei jäänyt mitään säästettävää – se oli käytännössä ”räjähtänyt”. Olen kiitollinen lääkärille, joka minut pelasti varmalta kuolemalta, mutta hänellä olisi noin muuten vähän petrattavaa ihmisten kanssa kommunikoinnissa. Tuo minut leikannut lääkäri sai minut itkemään, sillä hän aloitti syystä tai toisesta moraalisaarnan. En kyllä edelleenkään ymmärrä miksi? Vaikka olimme miehen kanssa päättäneet, että emme tee enempää lapsia ja silti vahinko kävi (minulla on kuitenkin ollut alkukesästä asti aika varattuna kierukan asennukseen), niin emmehän me kohdunulkoista raskautta ole aiheuttaneet tarkoituksella. Jos raskaus olisi ollut normaali, niin meidän perheluku olisi kasvanut yhdellä ja asioita olisi tarvinnut järjestellä uudelleen. Siksi lääkärin asenne oli todella ”vammainen”, enkä käsitä hänen ajatuksensa juoksua edelleenkään. Olin niin väsynyt ja heikko, että en muuta pystynyt, kuin toteamaan itkuni seasta, että tuo moraalisaarna ei tässä tilanteessa auta ketään. Muistan vieläkin miten aamuhoitajani silmät pyörähtivät, kun lääkäri aloitti minun hakkaamisen maanrakoon. Hoitaja poistui lääkärin mukana, mutta palasi pian takaisin ja kyseli minulta, että haluanko jutella lääkärin kanssa käydystä keskustelusta. Sanoin vain, että en, antaa olla. Kyllähän minua kiristi, mutta en nyt vaan halunnut alkaa sitä vatvomaan enempää, enkä rasittamaan hoitajaa. Hänellä on rankka työ muutenkin, eikä minusta hoitajien kuulu korjailla lääkärien mokia, vaikka niin se ilmeisesti liiankin usein menee. Tuo minun ikäluokassa oleva ihana hoitaja sai kuitenkin tuolla pienellä eleellä minulle sellaisen olon, että en ole maailman pahin ihminen, ja että lääkäri käyttäytyi tuossa tapauksessa yli omien ”valtuuksien”.

Hoitajani kysyi, että haluanko päästä suihkuun? Arvatkaapas vaan kaksi kertaa mitä siitä tuumin? No todellakin! Pääsin eroon virtsakatetrista ja vasemman kämmenen kanyylista, mutta oikean käden taipeeseen vielä jätettiin kanyyli kaiken varalta. Lupasin olla pyörtymättä, mutta nöyrryin hoitajani päätökseen. 😀 Minulla oli suuri kiire päästä jaloilleni, vaikka hemoglobiini olikin romahtanut 144:sta 83:een. Olin siis aika heikossa kunnossa, mutta silti tuhansia kertoja paremmassa, kuin vuorokausi takaperin. Suihkun jälkeen tunsin itseni jälleen ihmiseksi. Ihanaa saada hiukset pestyä ja saada raikas olo. Pieniä asioita, joita taas aloin arvostamaan.

Lääkäri oli minulle kertonut, että jos kuntoni on hyvä, niin pääsen kotiin. Iloissani tuota uutista soittelin kotiin. Minua lupasi tulla noutamaan koko konkkaronkka, eli mies, lapset ja äitini. Lounaan menin syömään yleisiin tiloihin, koska kuntoni oli sen verran hyvä jo, vaikka olinhan minä kipeä, tokkurainen ja heikko edelleen. Lounastarjotinta palauttaessani bongasin ystäväni. En ollut älynnytkään, että tietysti hän on samalla osastolla, sillä siellä ovat myös vastasynnyttäneet. Oli siinä ystävälläni hämmentynyt ilme, kun hän näki minut sairaalan vaaleanpunaisissa. Ystäväni oli tosiaan saanut esikoisen pari päivää takaperin ja tiesinhän minä siitä. Kävin sitten moikkaamassa heidän uutta perheenjäsentä, mutta syliin en vielä uskaltanut ottaa, kun pelkäsin tartuttavani jonkun pöpön niin pieneen. Kauempaa vain katselin pientä ja kaunista prinsessaa. <3

Oma perheeni saapuikin minun palattuani omaan huoneeseeni, eikä aikaakaan kun hoitaja ilmoitti, että voin lähteä kotiin. Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun minä olin menossa jo. Kuulostaa varmaan siltä, että olisin ollut elämäni kunnossa, mutta enhän minä ollut. Kolme reikää vatsassa, alas pudonnut hemoglobiini ja se väsymys. Monta päivää meni todella kipeänä ja oli todella vaikeaa liikkua. Ensimmäiset yöt kotona meni vaikeasti, mutta onneksi kesälomalla ollut mieheni hoiti kaiken – lasten lisäksi minuakin. Kun mieheni meni kauppaan, jäi esikoinen äitiä hoitamaan. Blogia tai mitään siihen liittyvää en vaan jaksanut alkaa hoitamaan. Nukuin todella paljon, vaikkakin katkonaisesti. Yöt ramppasin vessassa, koska nesteytys sairaalassa oli kivasti turvottanut minut. Liikuin vaikeasti, enkä oikein makuullakaan löytänyt hyvää asentoa. Olisikohan ollut viikko sitten sunnuntaina ensimmäinen oikea hyvä päivä. Silloin tiesin, että pääsemme lähtemään varatulle reissullemme. Onneksi meillä oli vain lasten risteily Baltic Queenille, jonne oma auto oli lähdössä mukaan. Ei tarvinnut matkustaa junassa, eikä kävellä terminaalissa. Siksi reissu oli minulle mahdollinen. Eilen olin ensimmäistä päivää töissä, mutta en uskaltanut ottaa kolmea meikkiä enempää sille päivälle. Navassani olevat tikkaukset eivät oikein vielä ole parantuneet. Joudun ensi viikolla varmasti käymään lääkärissä niiden vuoksi. Haava on auki ja vähän märkii kaikista huolellisista kotihoidoista huolimatta. 🙁 Että ei ihan vielä kaikki ole täysin mallillaan, mutta päivä päivältä parempaan päin. Päätin tehdä paluun blogiini. Älkää kuitenkaan ihmetelkö, jos käy niin, etten postaakaan maanantaina. Yritän kyllä, mutta jätän vielä itselleni pienen vapautuskortin mahdollisuuden, jos en jaksakaan vielä. Minä tosiaan olen noudattanut teidän antamianne neuvoja ja olen todellakin levännyt ja yrittänyt huolehtia itsestäni. Liikaa ei saa vain maata, joten olen vähän jaloitellutkin päivittäin. Minimalistisia Pokemon-lenkkejä olen perheen kanssa tehnyt ja käynyt kaupassakin heidän kanssaan.

Että tällainen tapaus minulle sattui ja tämän vuoksi blogi oli melkein pari viikkoa tauolla. Nyt varmasti ymmärrätte syyn miksi en voinut vain nopeasti sanoa, että oli kohdunulkoinen raskaus, jonka seurauksena toinen munasarjani räjähti. Kyseessä ei kuitenkaan ollut umpisuoli, vaan ihmisen alku, joka meinasi koitua kohtalokseni. Onneksi lääketiede on pitkälle kehittynyttä. Vielä joitakin vuosikymmeniä taaksepäin naiset kuolivat tällaisiin. Omalla kohdallani haavat ovat lähinnä vain fyysisiä, mutta kuulostelen paljon itseäni. Etten vain vahingossa hautaa jotain mieltäni painavaa syrjään tai kiellä sen olemassa oloa. Vaikka en halua enempää lapsia, niin olisin rakastanut sitä kolmattakin tasan yhtä paljon, kuin rakastan kahta syntynyttä lastani. Olen myös tunnustellut itsestäni, että herättikö tämä halun saada sittenkin sen kolmannen, jota kyllä meinasin vielä silloin meidän kuopuksen vauva-aikana. En tunne sellaista enää. Kaksi on meille hyvä määrä. Jostain syystä meidän elämässä piti nyt näin tapahtua. Olen paljon miettinyt kaikkia niitä naisia, jotka ovat kokeneet saman – erityisesti heitä, jotka ovat lasta yrittäneet, ehkä ehtineet iloitsemaan plussauksesta. Suuri osanottoni kaikille keskenmenon kohdanneille. Itse en joutunut kokemaan sitä menetyksenä, koska en ollut tietoinen raskaudesta ennen keskenmenoa tai… en kyllä nyt oikein tiedä mitä minun kehossa tapahtui? Ilmeisesti raskausmateriaalia tuli iso määrä ulos itsekseen, mutta jotain jäi edelleen sitten munasarjoihin, joka sitten aiheutti lopulta toisen munasarjan menetyksen ja sisäisen verenvuodon. Olen miettinyt sitäkin, että voi olla mahdollista, että en enää ole kykeneväinen saamaan lapsia. Joillakin toimii vain toinen munasarja. Saatan hyvinkin olla se tapaus. Mene ja tiedä sitäkin. Mutta joka tapauksessa minulla on kaikki hyvin ja parantumassa olen. Pahoitteluni, jos kertomukseni herätti surullisia muistoja joissakin teissä. Olen pahoillani menetyksenne vuoksi.

Loppuun haluan kiittää POKS:n, KOKS:n ja ambulanssien hoitohenkilökuntaa. Kiitokset KOKS:n 8B-osaston yö- ja aamuhoitajalle. Molempien sairaaloiden lääkäreitä kiitän kyllä työnsä tekemisestä ja henkeni pelastamisesta.

Haittaako teitä, jos pienen mainostuksen teen tähän loppuun? Oletteko ahkeria adressien allekirjoittajia? Haluaisitteko vähän auttaa Kouvolan seutua? SOTE-uudistuksissa on suunnitteilla lopettaa ympärivuorokautinen erikoissairaanhoidon päivystys Pohjois-Kymen sairaalassa, eli POKS:ssa. Tämähän tarkoittaisi sitä, että lähin apu löytyisi Kotkasta, eli KOKS:sta, jonne meiltä on matkaa lähes 70 km. Joissakin tapauksissa ei ole aikaa. POKS on kymmenien tuhansien (onko jopa sadan tuhannen?) lähisairaala. En enää rasita teitä perusteluilla sen enempää, että miksi näin suurella alueella ja suurella väkiluvulla on oltava sairaala, jolla on ympärivuorokautinen päivystys.

Adressin löydät täältä. Kiitos jos viitsit allekirjoittaa! 🙂

Huh! Kylläpäs tämä postaukseni venähti. Pakko myöntää, että aika rankka rykäisy näin sairasloman jälkeen, kun vielä kuitenkin vähän kunto hakee paikkaansa. Kiitos jos jaksoit lukea. 🙂 Seuraavassa postauksessa palataan takaisin hömppään, eikä enää mietitä hetkeen mitään näin vakavaa. Ollaan taas aivot narikassa ja mietitään niitä elämän suuria ongelmia huulipunan sävyjen muodossa, eikös je?

Kivaa sunnuntaita kaikille!

<a href=”http://www.bloglovin.com/blog/14762915/?claim=bamuf5nbbus”>Follow my blog with Bloglovin</a>

Seuraa minua Facebookissa, Instagramissa, Bloglovin´ssa, sekä Youtubessa