Havaintoja parisuhteesta

Aina kun ihmisen lähelle päästin, löysin lähelle itsekin

13.10.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”En kadu ketään niistä, joita syliini suljin heitä sentään rakastin. Itken kaikkia niitä, joiden ohitse kuljin, joita väistin ja pakenin. Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin, löysin lähelle itsekin. Mutta jos itseäni varjelin ja säästelin, heti eksyin ja palelin.”

Näin laulaa Timo Rautiainen yhtyeensä kappaleessa Lintu, jonka on sanoittanut Marja Mattlar.

Ihminen on yksinäisimmillään seurassa. Muistan niitä hetkiä. Istumme sohvan vastakkaisilla puolilla. Katseemme on kohdistettu samaan pisteeseen. Piste sijaitsee huoneen toisella puolella pauhaavan tv:n ruudulla. Ruudusta meitä katselee hahmo, kuin sanoen meille, että siirtykää lähemmäksi toisianne. Emme uskalla, sillä tiedämme, että jos siirrymme lähemmäksi, tunnemme vielä suurempaa yksinäisyyttä ja kosketuksemme vahvistaisi vain sen, että olemme erkaantuneet toisistamme jo aivan liian kauaksi. Välillämme muhii tuhansittain sanomattomia sanoja, sanottamattomia toiveita ja tyydyttämättömiä tarpeita. Olemme toisillemme kaksi tyhjää koteloa, jonka sisällöt ovat valuneet kosketuksen kaipuusta kotimme hiljaisiin huoneisiin.

Ei se paljoa vaadi. Sen voi tehdä vaikka ohi kulkiessaan. Hipaista toista matkalla toiseen huoneeseen. Tulla ovelle vastaan ja sanoa jotain pientä. Huomioida. Tehdä toinen näkyväksi. Kertoa hänelle pienellä kosketuksella, että kiva kun olet siinä. Kiva, että olet olemassa. Pieni kosketus, hymy, muutama sana, muutamia sekunteja, pieniä asioita, joilla voi olla vuosien mittaiset vaikutukset. Emme kai voi olla niin hukkuneena itseemme, että emme huomaa toista siinä vierellä. Ei kai parisuhde voi olla vain yhteinen talous, yhteiset lapset ja puolitetut kotityöt. Parisuhde on elävä aine, joka tarvitsee ravintoa. Koska se koostuu kahden ihmisen toiveista ja tarpeista, jotka odottavat tulla täytetyiksi.

Me olisimme ilta. Katseemme kohdistettuna samaan pisteeseen. Piste sijaitsee huoneen toisella puolella pauhaavan tv:n ruudulla. Välillä irrottaisimme katseemme ruudusta. Katsoisit minua silmiin ja sanoisit, että kosketukseni kutittaa. En lopettaisi kosketusta. Koskettaisin vain vähän lujemmin, niin se ei kutitattaisi. Sälekaihtimien välistä hämäröi lokakuu. Voisi laittaa tuikut lämpöä tuomaan. Merkiksi siitä, että pimeä on vain hetki ennen kirkkautta.

Muistan ne illat. Ihan jokaisen niistä illoista. Illalla katson, kun hän asettaa sänkyynsä jo siinä olevat pehmolelunsa. Ottaa repustaan muutaman mukaan ottamansa. Pitää sitä oranssia lempipehmoaan sormiensa välissä. Hypistelee sitä. Iltasadun jälkeen laittaa sen poskensa alle nukkumaan. On sanonut, että se on siellä turvassa putoamiselta. Myöhemmin käyn katsomassa. Hän nukahtaa aina samaan asentoon. Pää on kääntynyt oikealle. Sinne missä on pöllötaulu seinällä. Lempipehmo on vasemmassa kädessä. Nukkuessaankin. Toinen toiselleen turvaa antamassa. Ja läheisyyttä, jonka voi aistia unenkin läpi. En kyllästy siihen näkyyn koskaan, sillä mikään ei ole ikuista.

Kuulin tarinan kuusivuotiaasta tyttölapsesta. Hän oli niin kuin kuusivuotiaat ovat. Kyseli lakkaamatta kaikesta. Tuona iltana hänen isänsä luki hänelle iltasatua. Tyttö keskeytti sadun kysymyksiin. Mistä tietää, että on taivaassa? Miten sinne taivaaseen pääsee? Isä nieleskeli kyyneleitään, mutta yritti vastata. Tyttö nukahti valkoinen pehmokoira poskeensa nojaten. Tyttö sairasti pahalaatuista syöpää ja leijui tuona yönä taivaan syliin pidettäväksi. Vanhemmille jäi läheisyydeksi muistot, joita he pitävät turvanaan ja lohtunaan loppuelämänsä.

Meillä on aina kiire. Me selitämme kiireellä sitä, että emme anna läheisyyttä, emme huomioi toisiamme, emme harrasta seksiä, emmekä ole läsnä lapsillemme. Meillä on aina niin kiire. Juosta tämä pirullinen elämä lävitse kulkematta lähtöruudun kautta. Miehen keskimääräinen elinikä Suomessa on 78-vuotta. Olen ylittänyt puolenvälin. Tai sitten kaikki voi päättyä ihan milloin tahansa. Tuleekin aamu, jolloin lause ei päätykään pisteeseen ja seuraavaan lauseeseen, vaan yhtäkkiä kaikki jääkin kesk..

 

” En kadu ketään niistä, joita syliini suljin heitä sentään rakastin. Itken kaikkia niitä, joiden ohitse kuljin, joita väistin ja pakenin. Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin, löysin lähelle itsekin. Mutta jos itseäni varjelin ja säästelin, heti eksyin ja palelin.”

Teksti julkaistu ensimmäisen kerran lokakuussa 2015.

Lue myös

Suosittelemme