”Äitini on aiheuttanut elämääni suurta vahinkoa”

”Ensinnäkin kiitos blogeistasi (seuraan myös havaintoja yhteiskunnasta-blogia)! Tuot esille tärkeitä asioita, josta varmaan ne vastaväittäjien ja ilkeilijöiden määrä (tai laatu) kertoo paljostakin. Ei varmaan ole helppoa, joten voimia siihen, että jaksat!

Lähin kirjottelee sillai extemporee, katotaan lähetänkö tätä, kun pääsen loppuun… Äidit, äideistä, äitini. Vaikea aihe, jota en haluaisi ajatella, joten siitäkin syystä pysähdyn nyt tätä miettimään. Olen matkalla terapiaan, jota olen käynyt elämäni aikana yhteensä 13 vuotta. Jos en olisi käynyt terapiassa, en usko, että tässä olisin tätä(kään) asiaa pohtimassa. Uskon, että hyvin pitkälti syy on kliseisesti äidissäni, toki myös isässäni ja heidän vanhemmissaan ties miten kauas taaksepäin sukupolvissa. Lapsuudestani en kovinkaan paljoa muista, joten en osaa sanoa, millaisessa ympäristössä olen kasvanut, mutta luulen hahmottaneeni riittävästi siitä sekä terapiani että nyt 10-vuotiaan lapseni kautta.

Kaikki elämässäni on ollut ns hyvin, perustarpeet kuten ruoka, katto pään päällä, harrastuksia jne. Se mikä on puuttunut, on ollut uskoakseni lämpö, läheisyys, emotionaalinen rakkaus ja yksin jääminen näiden ja monen muun haasteen, tai ihan sama minkä asian kanssa. Olen toki omatoiminen ja pystyvä monessa asiassa, mutta en enää haluaisi. Haluaisin jakaa useat asiat elämässäni toisen/toisten kanssa, en haluaisi kokea sitä pohjatonta yksinäisyyttä, jota olen kantanut sisimmissäni pian 50-vuotta. Tuntuu, kun katson taaksepäin, että kaikki toimeni on ollu tämän yksinäisyyden motivoivaa: mm runsas alkon käyttö, lukuiset irtosuhteet ja hyväksikäyttö näissä (nykyisen rikossäädösten mukaan rikoksiakin), koska olen janonnut hyväksyntää niin kovasti, että olen ollut valmis ties millaselle kierteelle, etten vaan jäisi yksin. Diagnooseja olen saanut ja luulen, että olen toipumassa epävakaudesta, narsisimista, uupumuksesta, masennuksesta, ahdistuksesta. Voisin itselleni lisätä vielä riippuvuushäiriön ja läheisriippuvuuden, on ne sitten taustaltaan samaa tai eri asiaa. Olen löytänyt rajoja itselleni ja pystyn nykyään puolustamaan itseäni muutoinkin kuin pakenemaan paikalta.

Jossain vaiheessa nuoruudessa en pitänyt äidistäni. En osannut sanoa silloin miksi. Uskalsin jollekin ystävälleni kilttinä tyttönä todeta, että vihaan äitiäni, josta seurasi vahva syyllisyys… Meillä on etäiset välit ollut mielestäni aina. Nykyään olen ehkä vain äärettömän surullinen, mitä äitini on mahtanut kokea lapsuudessaan/ nuoruudessaan, koska ”jos on lusikalla saanut, ei lapiolla voi antaa”. En usko, omien kokemusteni perusteella peilaten äitini saaneen edes teelusikalla. Parhaansa hän on varmasti tehnyt, mutta siitä huolimatta se on aiheuttanut suurta vahinkoa.

Sukupolvien traumat on näkynyt myös minun ja oman lapseni välisessä suhteessa. Olen aiemmin suuttunut silmittömästi lapselleni ja huutanut. Tasan vuosi sitten vappuaattona olen huutanut lapselleni viimeisin kerran sellaisesta tilanteesta käsin, jossa olen jossain ”tilassa” (muisto, opittu käyttäytyminen, hallitsematon tunne tms?). Tuossa tilanteessa lapseni silmät on piirtynyt mieleeni niin syvälle, etten ainakaan minä halua enää koskaan sitä aiheuttaa… Samalla taisin saada ainakin hetkellisen ymmärryksen siitä, mitä itse olen kokenut. Olen ottanut vastuun omasta käytöksestäni ja sopinut itseni kanssa, etten enää jatka tätä käytöstä seuraavalle sukupolvelle. Vielä tulee tilanteita, joissa lapseni sanoittaa sitä ”vanhaa” (huutavaa, ankaraa) äitiä ja miltä se tuntuu tai on tuntunut… Aiemmin jopa pelkäsin läheistä yhteyttä lapseeni, mutta nykyään tämäkin sujuu yhä paremmin. Toivon, että minulla on vielä aikaa parantaa äitihaavani ainakin oman lapseni kanssa ennenkuin hän muuttaa kotoa pois. Että hän saisi edes vähän enemmän emotionaalisia eväitä tuonne/ tänne ”kovaan” maailmaan, jotta selviäisi edes vähemmällä terapiamäärällä tai ei kokisi olevansa niin yksinäinen kuin minä, äitini, kenties äitini äiti jne ovat olleet.

Äitienpäivä on kyllä ollut minulle kenties ahdistavin päivä vuodessa, ehkä nyt vähän helpompi kuin aiemmin. Eniten toivon tulevalta äitienpäivältä, että lapseni voisi toivottaa aidosti kokemaansa äitienpäivää, on se hyvää, huonoa tai jotain siltä väliltä. Eli ei velvollisuudesta tai kun niin kuuluu tehdä. Ja ehkä tästä taas pääsisimme puhumaan ja parantamaan suhdettamme tai pitämään kiinni niistä asioista, joita lapseni arvostaa.”