Havaintoja parisuhteesta

Annetaan heidän edes toivoa parempaa

13.3.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Minulle on esitetty toive, että kirjoittaisin enemmän lapsistani. En kirjoita, koska muutaman kerran kirjoitettuani, hekin ovat päässeet elämäänsä kyllästyneiden kommentoijien hampaisiin, jopa ulkonäköön liittyvällä solvauksella. Tänään teen asiassa poikkeuksen, koska koen kirjoittamani asian tärkeäksi. Tämä teksti olkoon samalla omistettu kahdelle lapselleni, joista toinen täyttää muutaman päivän kuluttua kaksi vuotta.

Kaksivuotiaani rakastaa lunta. Hänen mielipuuhaansa on vetää pulkkaa perässään niin, että pulkan päällä on hänen pallonsa. Kotimme ja bussipysäkkimme, josta lähdemme aamuisin päiväkotiin, välissä sijaitsee pieni silta. Sillan alla majailee kymmenittäin sorsia. Aamun ensimmäinen kriisin paikka on se, kun emme ehdi jäädä katselemaan sorsia. Iltapäivällä ehdimme ja se on tyttöni toinen mielipuuhista.

Viikko siiten julkaistiin ilmastoraportti, jossa kerrottiin, että iso osa Suomen lintukannasta on vaarassa tuhoutua, jos ilmastonmuutosta ei saada aisoihin. Edellisenä päivänä siitä Ylen uutissivujen ykkösuutisena oli hätkähdyttävä uutinen, joka kertoi Grönlannin jäätiköiden sulavan myös talviaikaan. Sen seurauksena merenpinta voi tulevaisuudessa nousta jopa seitsemällä metrillä ja jättävän merkittävän osan maapallosta meren alle.

Meillä aikuisilla on upea taito saada mielipiteitämme esille käyttämällä niin sanottua lapsikorttia. Eipä montaakaan aihetta, jolla lapsia keppihevosina käyttämällä ei saisi mielipiteelleen söpön lähestymiskulman. Räikeimmillään lapset otettiin oman pelon ja ennakkoluulojen välikappaleiksi silloin, kun tasa-arvoista avioliittolakia saatettiin maaliinsa. Siinä lapsen oikeudet tuntuivat olevan pahasti uhattuna konservatiivisimmissa piireissä.

Eikä siinä kai mitään, sorrunhan itsekin tässä lapsikortin käyttämiseen ilmastohuoleni johdosta.

Huoli ilmastosta ja omasta tulevaisuudesta on hurjassa nousussa lasten ja nuorten keskuudessa. Se kävi ilmi toissa päivänä julkaistusta nuorisobarometrista, jossa yli 70 prosenttia vastaajista esitti ilmastonmuutoksen olevan suurin uhka heidän omassa elämässään. Huoli on ollut nähtävissä jo nuorten toiminnassa ja on syntynyt maailmanlaajuinen ilmastoherääminen, joka näkyy konkreettisesti katukuvassa esimerkiksi niin, että joka perjantai joukko nuoria kokoontuu eduskunnan portaille lakkoilemaan päiväksi ilmaston puolesta.

Lapset käyttävät lapsikorttia tällä kertaa itse. Se onkin monelle meille aikuiselle liikaa. Varsinkin aikuisille, jotka eivät itse pysty määrittelemään aihetta lapsikortin käytölle, koska lapset tekevät sen ihan itse. Ollaankin tultu aivan järjettömään tilanteeseen, jossa joukko lähinnä keski-iän ylittäneitä henkilöitä käy sosiaalisissa medioissa avoimesti omasta tulevaisuudestaan huolissaan olevien nuorten kimppuun.

Koko elämänsä jatkuvaan talouskasvuun kuin kommunismiin sokeasti uskoneet aikuiset ihmiset, jotka ovat omilla elintavoillaan olleet edesauttamassa tilannetta, jossa meidän pitää sanoa kaksivuotiaillemme, että on hyvin suuri todennäköisyys, että teidän elinaikananne lunta ei enää ole, eikä suurinta osaa Suomessa vielä tällä hetkellä elävistä lajeista.

Itse olen yksi syyllisistä. Olen paikoitellen käyttäytynyt välinpitämättömästi luontoa kohtaan. Eikä kyse ole tietämättömyydestä, vaan silkasta mukavuudenhalusta. Se hävettää minua suuresti ja niin pitäisi hävettää muitakin kaltaisiani. Typerintä, mitä tässä vaiheessa voi tehdä, on vittuilla nuorille, jotka haluavat tehdä muutoksen, jotta heille säilyisi edes kohtuulliset elinolot tulevaisuudessa.

Kaikki selitykset on kuultu. Mitä näitä nyt on? Ei se paljoa auta, jos siirryn joukkoliikenteen käyttäjäksi, kun Kiinassa ei välitetä senkään vertaan. Illalla onkin sitten hyvä tilata netin kautta Kiinassa tehtyä roinaa, koska se on halpaa. Vähän kuin näyttäisi ilmastosta huolissaan oleville nuorille persettä kahdesta eri suunnasta.

Eikä tärkeintä ole tietenkään vähentää lentomatkustamista, lihan kuluttamista tai yksityisautoilua, vaan vaatia halpaa bensaa autoihin ja huutaa suu vaahdossa solvauksia heitä kohtaan, jotka ehdottavat yhtä kasvisruokapäivää viikossa kouluihin ja armeijaan. Makkara väärään kurkkuun nieltynä ihan ministeritasolla huudettiin kauhusta, että nyt suustamme viedään lihatkin ja maanteiltä autot.

En tiedä, pakenemmeko syyllisyyttämme tämän kaiken vähättelyyn ja ohittamiseen. On käsittämätöntä, että esimerkiksi eräs julkisuudessa olevan henkilön kerrottuaan, että heidän perheensä luopuu autosta, hän saa päällensä julkista solvausta. Tai suomalainen huippu-urheilija, joka kertoi luopuvansa lihasta, saa osakseen samanlaisen herjausryöpyn. Jos emme itse pysty pieneenkään muutokseen tavoissamme elää, niin mitäpä jos antaisimme joidenkin rauhassa edes yrittää?

Puhumattakaan siitä, että omasta tulevaisuudestaan huolissaan olevien nuorten pitää käyttää sosiaalisessa mediassa aikaa siihen, että blokkaavat pahimmat meuhaajat sivustoiltaan. Anteeksipyynnön sijaan hyökkäämme päälle. Voi aivan aiheellisesti kysyä, kumpi ryhmä tässä sitä aikuinen termiä saa oikeutetusti käyttää?

Kirjailija Juha Itkonen kertoi eräässä radio-ohjelmassa olevansa syvästi huolissaan maapallon tilasta siksikin, että hänellä on kotona neljä lasta. Hän sanoi silti olevansa luottavainen siihen, että asiat muuttuvat vielä paremmaksi, sillä hän ei näe lapsissaan hiilijalanjälkeä, vaan toivon.

Sen saman toivon minäkin haluan nähdä, sillä jos siitäkin luopuu, ei mitään jää enää jäljelle. Sen toivon myöskin näen. Näen sen minun kaksivuotiaan viattomassa katseessa, kun hän seisoo pulkannaru kädessään sillalla, jonka alta muutama rohkea sorsa kävelee häntä kohti mahdollinen leivänpala mielessään.

Hän on syy sille, että pitää olla edes toivo, vaikka se kaiken tämän välinpitämättömyyden keskellä toisinaan vähän rakoileekin.

 

Suurimpien kaupunkien kaduilla kulkee tämän viikon perjantaina koululaisten ilmastomarssi. Minunkin kuudesluokkalaiselle tuli koulusta lupalappu olla pois koulusta allekirjoitettavaksi ilmastomarssille osallistumisesta. Lupa todellakin myönnetty.