Antaisitko kesäyön kesyttää sinut niin että ehdottaisit että meillä ei ole kiire minnekään? 

Mun kuulokkeista kuului Suedea ja ympärillä keskikesän lyhyt yö auringonlaskusta auringonnousuun. Vastaan kävelevällä ihmisellä katse maahan luotuna, mutta ajatus ehkä korkealla.

Kannoin kädessäni tyhjää kassia, halusin kantaa ihmistä. Pitää kädestä ja kävellä kukkulan päälle ja katsoa neljän tunnin yötä ja aamua joka tiputtaisi valon takaisin maisemaan.

Tai jos olisi päivä niin lasta jonka kanssa pysähtyä keräämään tien laidalle kasvaneita kukkia tai laskemaan pilkuista leppäkertun ikä.

Liikennevaloissa nainen yksin autossa. Hänen katseensa kaukaisuudessa tai menneessä. Ehkä hän oli ajamassa ihmisen viereen nukkumaan tai unelmiinsa.

Suede vaihtui Radioheadiin.

Jos pitäisin sinua kädestä kiinni niin että piirtäisin etusormellani kämmenkuoppasi kohdalle rakkausviivoja niin tuntuisiko se sinusta hyvältä? Antaisitko kesäyön kesyttää sinut niin että ehdottaisit että meillä ei ole kiire minnekään?

Kesäyö kuin elämä. Auringonlaskusta auringonnousuun tai toisinpäin.

Kuinka kiehtovaa tämä aika, päivän kuoleman ja uuden syntymän välissä vain neljä tuntia. Kuin pitkä suudelma tai jäljeksi jäävä hetki jonka kehdossa keinua silloin kun pimeä estää hymyilemästä.

Olisiko meillä kiire minnekään? Me olisimme yhteinen hiljaisuus ja sen jälkeinen ääni.

Radiohead vaihtui Curen Lovesongiin. Siinä lauletaan että minä rakastan sinua ikuisesti.

Minä rakastan sinua ikuisesti. Vaikka meillä ei olisi kuin tämä hetki auringonlaskusta auringonnousuun ja kesäyön mitta.

Ja kiire ei minnekään.

It´s a Perfect Day, Elise. Illan viimeisessä laulussa P J Harvey.

Jonka jälkeen auringonnousu. Uusi viikko.

Näe tässä kaikessa rakkaus.