”En enää koskaan aio elää päivääkään muiden odotusten, tarpeiden ja halujen mukaan”

”Sain lapsen 17 vuotiaana ja vaikka olin nuori, olin todella onnellinen asiasta.

Lapsen isä lähti jo ennenkuin raskaus selvisi, eikä halunnut koskaan olla lapsen kanssa tekemisissä. 

Tapasin uuden miehen, kun lapseni oli 1v 2kk ikäinen. Mieheni ei ollut ollut koskaan lasten kanssa juurikaan tekemisissä, joten alku oli haastavaa, mutta kyllä se siitä isäksi kasvoi kuitenkin.

Erinäisten sattumusten kautta päädyin mieheni vanhempien yritykseen töihin parin vuoden seurustelun jälkeen, ajatuksena, että teen tätä siihen asti, kunnes keksin mikä haluan olla isona.

Aikaa kului. Tunteet hiipui. Työpaikka suoraansanoen v*tutti päivästä toiseen. Esimies oli paska, mutta asialle ei voitu mitään, koska sukulainen hänkin. 

13 vuotta parisuhdetta, 10 vuotta paskaa duunia. Koska on lapsi. Koska kaikki odottavat minun toimivan näin. Töistä ei voi irtisanoutua, koska perhesuhteet. Parisuhteesta ei voi lähteä, koska lapsi, ja koska kaikkien sukulaisteni mielestä mieheni on täydellinen. Niinhän hän onkin. Liian täydellinen minulle. Aloin juomaan. Sitten aloin pettämään. Tapeltiin jatkuvasti, enkä halunnut enää olla kotona. Koko paikka ja se mies ahdisti niin paljon, että join vaan lisää, ja yövyin milloin missäkin. Töissä kävin joka päivä. Aina töiden jälkeen heti juomaan. 

Lopulta, kun päädyin yrittämään itsemurhaa puututtiin tilanteeseeni sairaalassa. Suostuin lähtemään katkolle ja sieltä kuntoutukseen. Sielä ollessa oli aikaa ensimmäistä kertaa 13 vuoteen miettiä, kuka minä olen. Mitä minä haluan. Mitä minä tarvitsen. Ahdisti ja pelotti. Nyt jos eroan, jään kodittomaksi ja työttömäksi. Onneksi lapsi sentään tässä vaiheessa oli mieheni kanssa. Mieheni on virallisesti lapseni huoltaja, joten sen puolesta huolta ei ollut.

Erosin. Irtisanouduin. Sain 1000 ämpärillistä paskaa niskaan monesta suunnasta. Mitä sitten.. nyt olen onnellinen. Koditon, työtön, ei tietoa tulevaisuudesta, mutta jumalauta onnellinen ! 

Olin tehnyt eroa omassa päässäni n. 6 vuotta. Kaverini, joka on tuntenut minut 11 vuotta, sanoi että olen tehnyt eroa hänen mielestään 10 vuotta. Vihdoin uskalsin. Vihdoin ymmärsin. 

Kerroin erosta lapselleni. Hän oli helpottunut ja tyytyväisen oloinen. Myöhemmin kuulin, että oli sanonut kaverilleen, että ”vihdoin! ei tarvitse enää katsoa sitä riitelyä, eikä sitä, että äiti joutuu olemaan muualla yötä”. Toki olen ollut eron jälkeenkin muualla yötä, mutta näen silti lastani, enkä ole aina ärtyisä, vaan olen oma itseni. Lapselleni täysin uusi ihminen siis tavallaan. Ja kunhan asuntoasiat järjestyy, lapseni muuttaa viikko-viikko systeemillä luokseni. 

Olen siitä samaa mieltä kanssasi, että ihmiset eroavat aivan liian vähän ja harvoin nykyään. Tekosyynä on usein lapset. 

Omalle epämukavuusalueelle astuminen ja tuntemattomaan hyppääminen on saatanan pelottavaa ja vaikeaa. Vaan tässä nyt olen. Vahvana ja onnellisena. En välitä siitä, mitä ihmiset puhuvat. He eivät tiedä kuinka huonosti voin ennen eroa. En juo enää ollenkaan. Työt alkaa viikon päästä sellaisessa työpaikassa, johon oikeasti haluan mennä, sellainen työ, jolla on merkitys ja jota oikeasti haluan tehdä. En enää koskaan aio elää päivääkään muiden odotusten, tarpeiden ja halujen mukaan. Loppuelämäni aion elää itselleni. Vain siten voin antaa itsestäni jotain myös muille. 

Terveisin tällä hetkellä maailman onnellisin ihminen.”