Havaintoja parisuhteesta

En halua olla äiti

12.5.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Tämän lukijan lähettämän viestin pohjalta kirjoittamani tekstin myötä haluan toivottaa kaikille äideille. äidiksi itsensä tunteville ja äidiksi koskaan haluamattomille hyvää äitienpäivää.

 

En ole koskaan halunnut äidiksi.

Se ei ole tuntunut minulle luontevalta ajatukselta. Kuulun siis siihen itsekkäiden naisten ryhmään, joka ei ole valmis osallistumaan yhteiskunnallisiin synnytystalkoisiin. Käytin sanaa itsekäs, koska sellaiseksi minua on luonnehdittu jopa ihmisten toimesta, joiden kuvittelin olevani läheisiäni. Kuten entinen paras ystäväni, joka itse lapsen synnytettyään alkoi suhtautumaan minuun väheksyvästi. Hänen sanojensa mukaan en tiedä, mistä olen jäämässä vapaaehtoisesti paitsi.

Enkä varmasti tiedäkään, eikä aikomukseni ole ottaa siitä edes selvää.

Ei minulla lapsia vastaan mitään ole. Muutama vuosi sitten elämääni liitettiin lapsia rakastuttuani silmittömästi mieheen, jolla oli edellisestä suhteesta kaksi lasta. Lapset tulivat minulle kuin bonusraitana. Oletus oli, että kiintyisin lapsiin ensimmäisestä sekunnista lähtien. Ehkä olisinkin kiintynyt, jos minulle olisi annettu rauhassa kiintyä heihin.

Miehellä oli taakkanaan myrkyllinen ex-vaimo. Mies teki kaiken, mitä hän kulloinkin pyysi miehen tekemään. Mies tanssi täydellisesti ex-vaimonsa pillin mukaan, koska pelkäsi menettävänsä yhteyden lapsiinsa, jos vähääkään kapinoi lasten äitiä vastaan. Lapset saattoivat tulle miehelle tunnin varoitusajalla ja jos mies ei ollut valmis vastaanottamaan lapsia, häntä uhattiin, että ei tule näkemään lapsiaan kuukausiin. Mies pelkäsi ja suostui.

Se on tässä tarinassa sivujuonne. Olemme eronneet hyvässä yhteisymmärryksessä. Varmasti on sekä miehelle, lapsille ja minulle helpompaa, että emme jaa elämäämme keskenämme. Meistä ei tullut perhe ja minusta ei tullut lapsille äitihahmoa. Ei minusta äidiksi olisi ollutkaan, sen voin suoraan myöntää. Huolen olisin pitänyt ja ollut tukena miehelle, mutta en usko, että mihinkään enempään en olisi ollut kykeneväinen. Oltuani nyt muutaman kuukauden ilman miestä ja hänen lapsiaan, minulla on vain miestä ikävä.

En tiedä, että miksi haluan tämän kirjoittaa. Ehkä siksi, että joskus yön pimeinä tunteina mietin, että pitääkö minun kokea haluttomuudestani olla äiti syyllisyyttä? Olenko naisena yhteiskunnalle arvoton, koska en suostu synnyttämään tänne lisää ihmisiä? Onko minulla oikeus olla vapaaehtoisesti synnyttämättä, koska on niin paljon naisia, jotka eivät saa lasta, vaikka haluaisivatkin?

En halua synnyttää lapsia itsekkäästä syystä. En koe itseäni vanhemmaksi. En halua synnyttää lapsia maailmaan, joka näyttää siltä, että sitä ei edes kohta ole. Julkisuudessa on esitetty kysymyksiä, että miksi suomalaiset naiset synnyttävät yhä vähenevissä määrin? Tämä on minun vastaukseni. En halua lapsia. En halua olla äiti. Pitääkö siihen olla muita syitä? Eikö se olisi pelottavampaa synnyttää ympäristön paineesta lapsia, vaikka ei oikeasti edes tahtoisi? Eikö se ole kaikkein huonoin tapa toimia, jos tekoja pitää johonkin järjestykseen laittaa? Valitettavasti olen törmännyt siihenkin ilmiöön, että lapsia on tehty siksi, koska niin kuuluu vain tehdä. Sitä on tullut kuunnelleeksi enemmän ympäristön ääntä kuin omaa sisintään.

Arvostan ihmisiä, jotka ovat vastuullisia vanhempia. Minusta oli ihana katsoa sivusta, kuinka edellisen suhteeni mies kohteli lapsiaan ja kuinka hän antoi rakkautensa heitä kohtaan näkyä. Mies halusi olla isä ja nautti roolistaan, vaikka joutui tekemään sitä painostavassa ilmapiirissä ja pelossa, että se kaikki otetaan häneltä pois. Hän ei suorittanut isyttään, koska sellainen oli häneen eteensä annettu, vaan hän eli isyyttään, koska hän halusi olla isä. Niin kuin suurin osa äideistä ja isistä haluaa olla.

Ehkä minunkaan ei tarvitse tuntea häpeää valintani johdosta. En koskaan tule tietämään, että miltä tuntuu saada juokseva lapsi syliinsä päiväkodista hakiessa enkä koskaan saa tietää, että miltä tuntuu saada äitienpäivänä se itse tehty kortti. Olen valinnut olla kokematta rakkautta omaa lasta kohtaan ja sen valinnan takana pysyn, vaikka ympäristö toisinaan viestii minua katumaan ja kokemaan syyllisyyttä. Tunnen olevani kokonainen nainen, kokonainen ihminen, ilman vanhemmuuden tuomaa täyttymystäkin.

 

Suosittelemme