”En voi sanoa kaipaavani äitiäni”

”Kiitos että pidät blogia. Olet monelle tärkeä,myös meille lukijoille. Toki on niitäkin joita mikään välittämäsi/kirjoittamasi tarina miellytä, mutta ei piitata heistä. Kannan nyt omaa korttani kekoon,eli täältä pesee.

Olen oman äitini hiljattain haudannut jamuistot ovat tulvineet mieleen,halusin tai en. Yleensä en. Kunpa voisinkin sanoa kaipaavani,mutta kun en. Jäin sijaisperheeseen(kylläkin lähisukuun) kun äiti lähti hakemaan toiselta psikkakunnalta töitä. Mukanaan hänellä oli pikkuveljeni,vähän minun jälkeeni syntynyt. Puhe oli että väliaikaista kaikki on vain,mutta niin vuodet vierivät,juhliminen maistui ja lapsiluku lisääntyi,miehet vaihtui.

Näin äitiäni ja muita sisaruksia kesäisin,kun kävivät. Lähentyessäni teini-ikää aloin puolestaan viettää kesät hänen luonaan,ja shokki oli valtava. Aamusta iltaan istui ryyppyporukkaa, ja varsin pian tajusin, että jos me lapset mielimme nukkua yömme rauhassa, oli lastenhuoneen ovi teljettävä huonekaluilla yöksi. Kehittyvä tytön vartalo kiinnosti isäpuolen lisäksi muitakin, joten olin todella vaarassa. Äitini ei heidän käytökseen puuttunut millään tavalla, päinvastoin,syyhän oli minussa, koska vartaloni oli viettelevä.

Tuli rippikouluikä, ja poikaystävä, jonka myötä ymmärsin että se mitä olin kokenut,ei ollut ok eikä millään tavalla normaalia,ja sain kuin sainkin asialle stopin. Noin parikymppisenä lopetin käynnit kokonaan, enkä todellakaan voinut hyvin. Muutamaa vuotta myöhemmin perustin perheen, saimme lapsemme, ja välit äitiin viilenivät, lukuisia lupauksia raitistumisesta,milloin mistäkin,teki tehtävänsä.Myös äidin myötävaikutus sisaruksiini piti välit heihin etäisinä. Viimeinen niitti oli se että haukkui sijaisvanhempani käännyttäneen minut häntä vastaan,kun sai kuulla että olimme käyneet sijaisperheen luona,muttemme hänellä sairaalassa(jalka murtui epäselvissä olosuhteissa).

Sen jälkeen olimme yli 10 v hyytävissä väkeissä. Kolmet hautajaiset sinä aikana, joissa näimme,mutta välttelin kontaktia. Hän halusi yhteyden viime kesän lopulla. Soitin, ja sain vähän ennen hänen kuolemaansa kuulla että meillä on vielä yksi sisar. Tiedon hän oli pitänyt salassa KAIKILTA liki 50 vuotta, ja kertoi sen vain siitä syystä,että ei tulisi ihan kaikille yllätyksenä perunkirjoituksessa.

Mietin pari päivää, kunnes ilmoitin muille sisaruksilleni asiasta. Yhteisellä päätöksellä halusimme tietysti yhteyden siskoon, mutta nimi- ja osoitetiedot saimme vasta perunkirjoituksessa. Siitä saakka olemme olleet yhteydessä siskomme kanssa, ja tapaaminen on tulossa piakkoin. Äidin ajatus oli ollut,että olisin pitänyt tiedon itselläni perunkirjoitukseen saakka,enkä voi edelleenkään ymmärtää miksi hän niin ajatteli. En siis siihen suostunut, ja olen enemmän kuin tyytyväinen päätökseeni.

Sisar on saanut hyvän elämän, rakastavat vanhemmat toisaalla. Muiden sisarusten tapaaminen hiukan jännittää,lähinnä se,kuinka eriävät muistikuvat meillä on lapsuudestamme. He kuitenkin asuivat sudenpesässä,minä en. Aika näyttää,miten asiat etenevät.
Olen kuitenkin hyvillä mielin omasta elämästäni,läheisistä väleistä lapsiin,rakastavasta puolisosta ja muista läheisistä.”