”Isä, sä särjit mut ja voisin loputtomasti kysyä, että miksi teit niin?”

”Mä synnyin ydinperheeseen, äiti ja isä ei tosin olleet naimisissa, mut mitäpä siitä. Valitettavasti isäni kuitenkin oli enemmän tai vähemmän juoppo, ja lopulta päätyivät äitin kanssa eroamaan (itse olin tuolloin 6-7 – vuotias ja pikkuveljeni 4 vuotta mua nuorempi). En itse muista näistä ajoista juurikaan eikä niistä oikeastaan ikinä puhuttu eikä puhuta vieläkään. Eikä oikeastaan enää tarvitsekaan, koska mä olen ok.

Isä ei ollut luotettava eikä turvallinen alkuunkaan, mutta heidän eronsa jälkeen hän kajosi muhun tavalla, jolla aikuinen ei saa kajota lapsiin. Seksuaalista hyväksikäyttöä jatkui useampi vuosi, ja mä koin syyllisyyttä ja itseinhoa vuosikaudet sen jälkeen. Ajattelin, että itse annoin sen tapahtua, että miksi en pistänyt vastaan, kun tiesin että se on väärin ja kamalaa. Pelkäsin mennä isäni luokse yöksi, kun tiesin mitä tulisi tapahtumaan, mutta silti en uskaltanut sanoa kenellekään mitään. Tästä tunteesta olen toki aikuisena päässyt eroon, koska tiedän että vastuu on aina aikuisella.

Lähellä murrosikääni hyväksikäyttö loppui ja suljin kaiken pois mielestäni, kunnes tuli yläasteella (kasilla tai ysillä) terveydentarkastus, jossa terveydenhoitaja kyseli perheestäni, ja pam! Kaikki minkä olin sulkenut sisälleni, palasi mieleeni. Sen jälkeen elämä olikin helvettiä mulle ja lopulta läheisilleni, jotka saivat tietää asiasta. Olin itsetuhoinen, masentunut ja ahdistunut, syytin itseäni kaikesta. Kävin terapiassa, söin masennuslääkkeitä, ja äitini pelkäsi jopa suihkussa käydessäni että hirttäydyn suihkuletkuun. Kuten sanoin, se aika ei ollut ainoastaan helvettiä mulle vaan myös kaikille, jotka asiasta tiesivät.

Mennään vuosia eteenpäin, ja kokemani pahuus nosti aina silloin tällöin päätään, ja mä koin voimakasta ahdistusta. Vuosikaudet mä rämmin siinä paskassa ja odotin vaan tämän ihmisen (jota isäksi kutsutaan) kuolemaa, että ”ympyrä sulkeutuisi” – näin mä aina luulin, että siinä käy.

Kävikin niin, että sain erään kerran puhelun, että isäni on loukkaantunut todella vakavasti eikä hän enää tule olemaan se sama ihminen, joka hän oli kun oli vielä fyysisesti tolkuissaan. Tuntui, että ei se ympyrä sulkeutunutkaan, vaan mä jäin taas yksin ja se ihminen, joka teki mulle niin väärin, ei enää ees tiennyt kuka olen. Toinen unohti, minä en. Toinen jäi vangiksi sellaiseen vankilaan, johon en edes häntä olisi laittanut, mutta mä jäin vankilaan, jota en ikinä itselleni (enkä läheisilleni!) pyytänyt.

Tuli kuitenkin päivä, kun se ympyräni sulkeutui – sain kuulla isäni menehtyneen – enkä tuntenut mitään. Ehkä ajattelin, että viimeinkin, en tiedä. Aikaisemmin ajattelin, että kun se päivä koittaa, niin en ole paikalla kun hänet haudataan. Mutta mä menin paikalle – itseni takia. Ja se on ollut yksi elämäni vahvimpia ja hienoimpia tekoja ikinä. Olen ylpeä itsestäni. Mä annoin anteeksi ja päästin irti. Ja nyt, isäni lailla mäkin olen vapaa. (Seuraava kirjoittamani teksti meni samaan kuoppaan isäni uurnan kanssa)

’Mä mietin monesti vuosien varrella, mitä sanoisin sulle, miten kertoisin kaikesta siitä tuskasta, jota aiheutit mulle ja läheisilleni, jos kohtaisin sut jossain. Sitä hetkeä ei koskaan tullutkaan, mutta nyt seison tässä elämäni suoralla yhden aikajanan päättyessä ja seuraavan alkaessa. Loppu on alku ja alku on loppu.

Liian kauan jäin vangiksi menneisyyteni kahleisiin ja kannoin taakkaa, jota en koskaan pyytänyt kantaakseni. Sä särjit mut, ja voisin loputtomiin kysellä miksi – saamatta siihen koskaan vastausta. Mutta tänää on viimeinkin tullut aika päästää irti tuosta taakasta ja jatkaa eteenpäin. Niin kauan kun on katkeruutta ja vihaa, ei voi elää vapaana. Sä et voi enää valita toisin, mutta mä valitsen elämän ja vapauden. Mä annan sulle anteeksi, faija. ”Sä oot vapaa niin kuin on sudenkorento, isä lähti tuulten matkaan.”’

Uurna oli laskettu ja tuli pieni tuulenvire – se saattoi isän tuulten matkaan ja mut uuteen elämään. Ympyrä sulkeutui.”