Vasta eronneet

”Eron järjettömästä demonisoinnista olisi aika päästä eroon. Ei se mikään kriisi ole vaan kriisin loppu. Ei siis elämän loppu vaan uuden elämän alku.”

Näin kommentoi minulle lukija erään blogitekstini kommenttiosioon ja kirjoittikin viisaasti. Olen sitä mieltä, että tähän aikaan kuuluvien kehopositiivisuuden ja seksipositiivisuuden joukkoon voi lisätä huoletta eropositiivisuuden.

Eroon nimittäin liittyy hyvinkin vahvoja demonisoinnin piirteitä. Puhutaan eron keskelle jääneistä onnettomista lapsista. Puhutaan ihmisten omahyväisyydestä ja itsekkyydestä erota aivan liian kevyin perustein. Puhutaan perhearvojen unohtamisesta. Puhutaan, puhutaan ja puhutaan.

Puhutaan siis niissä piireissä, joissa ei olla koskaan erottu. Eroa demonisoi useasti ihminen, joka ei ole koskaan eroa edes kokenut. Ihmiset, jotka tuntuvat tietävän eroista enemmän kuin ihmiset, jotka ovat eron itse kokeneet. Tähän johtopäätökseen olen tullut sen kokemuksen pohjalta, mihin itse olen erojeni myötä törmännyt. Kriittisimmät äänet ovat tulleet koskaan eroamattomien joukosta ja olisihan se tietenkin tekopyhää kritisoida eroja itse eronneena.

Tunnen ihmisiä, jotka eivät ole päässeet erosta jaloilleen vielä kahdenkymmenen vuodenkaan päästä erostaan. Tunnen ihmisiä, jotka katkeruuttaan ja kostonhalusta vandalisoivat ex puolisonsa mahdollisuutta toimia vanhempana yhteisille lapsille. Tunnen ihmisiä, jotka eivät edes halua nähdä eroon johtuvia syitä lainkaan itsessään, vaan asettavat itsensä kaiken yläpuolelle.

Onneksi juuri mainitsemani henkilöt ovat varmasti suurta vähemmistöä, sillä eroihin ei monesti enää suhtauduta lähestulkoon uskonnollisen syyllisyydentuntoisesti, vaan juurikin sillä ajatuksella, että jos jotain vanhaa kuolee, pääsee uutta syntymään tilalle. Kuten kirjoitin, joskus parisuhteen yksi vaihe on eroaminen ja siihenkin voi suhtautua avoimen positiivisesti.

Niin kuin suhtautui eräs pariskunta, joka muutamien vuosien yhdessä olemisen jälkeen tuli huomanneeksi, että eivät ole enää toisillensa. Rakkaus oli muuttunut toverilliseksi ja näyttäytyi pelkästään yhteisenä vanhemmuutena. Monelle se riittää, mutta he halusivat rakkaudelta enemmän ja yhdessä he päättivät lähteä hakemaan sitä jotain, mikä olisi enemmän.

Samaan mielipidemuuriin hekin törmäsivät, niin kuin monet muutkin ”liian kevein perustein” eronneet. Ei heillä olisi ollut moraalista oikeutta erota, koska suhteessa oli kaikki ihan hyvin. Kukaan ei hakannut ketään eikä kumpikaan ollut riippuvainen vaarallisiin päihteisiin. Molemmat olivat hyviä ja vastuullisia vanhempia ja takapihalla kasvoi luumupuu. Eikö sen pitäisi riittää?

He päättivät järjestää erojuhlat. Vuokrasivat pienen juhlapaikan, jonne kutsuivat samoja ihmisiä, jotka olivat olleet heidän hääjuhlissaankin. Söivät, joivat ja tanssivat erovalssin. Eivät he sukulaisiaan kutsuneet, koska heidän piirissään arvostelu ja kyräily oli huomattavasti laajamittaisempaa. Ystäviensä keskellä he juhlivat alkanutta uutta ajanjaksoa. Tällä hetkellä molemmilla on uudet rakkaudet, joiden kanssa he lapsineen viettävät toisinaan illanistujaisia kaikki yhdessä.

Väitän, että esimerkin tapaisessa ilmapiirissä mahdolliset lapset traumatisoituvat ja menevät pilalle vähemmän kuin niin sanotuissa pakkoavioliitoissa, joissa sinnitellään vuosikausia yhdessä pelkästään lasten takia. Toki ymmärrän, että kaikilla ei ero tapahdu yhtä kauniisti ja suurella ystävyydellä, mutta minun harras toiveeni on, että yhteiskuntamme muuttuisi yhä liberaalimpaan suuntaan, jossa eronkaan ei tarvitsisi tarkoittaa vuosien mittaisia huoltajuuskiistoja, riitelevien aikuisten varjoon jääviä lapsia ja elämänmittaista katkeruutta, kun vaihtoehtona on rakentaa eron jälkeinen suhde perustuen yhteiseen vanhemmuuteen ja arvostukseen. Erohan ei ole mikään epäonnistuminen, vaan se on loppupiste romanttiselle parisuhteelle.

Ehkä ajatuksiamme sotkee vielä rippeet menneisyydestä, jolloin avioero oli suuri häpeä ja syyllisyyden aiheuttaja. Aika ja yhteiskunnallinen ilmapiiri muuttuu hitaasti, mutta muuttuu kuitenkin. Samalla muuttuu ihmisten käsitykset parisuhteisiin, aviolittoihin ja tapaan olla niissä. Mielestäni olisi kummallista, että joku olisi oikeasti sitä mieltä, että eroon pitäisi vieläkin liittää häpeän stigma.

Jos siihen vielä sellainen liittyykin, niin toistona haluan lisätä tekstini loppuun lainatun lauseen, jolla tekstin aloitinkin:

”Eron järjettömästä demonisoinnista olisi aika päästä eroon. Ei se mikään kriisi ole vaan kriisin loppu. Ei siis elämän loppu vaan uuden elämän alku.”

Elämänmittainen parisuhde olkoon aina tavoite, mutta jokainen parisuhde ei ole elämänmittainen.

Ihanaa, että on, mutta mitä sitten, vaikka ei olisikaan?

( Teksti on omistettu kaikille petetyille, jätetyille, pettäjille, jättäjille, rakastaville, rakastaneille ja kaikille meille rakkauden kanssa tekemisissä oleville.)