Kuinka moni nainen tai mies vain hiljaisuudessa alistuu ja jää väkivaltaiseen suhteeseen?
Olen elänyt 7 vuotta väkivaltaisessa suhteessa. Alusta asti oli henkistä väkivaltaa, joka paheni vuosi vuodelta. Jossain vaiheessa kuvioihin tuli töniminen, tukistaminen, retuuttaminen. Sellainen pieni, josta ei mitään jälkiä jäänyt hetken punoitusta lukuunottamatta. Kaikki oli aina minun syytäni oli kyse sitten koiran oksentamisesta tai huonosta ravintola ruuasta.
Alkuun järkytyin riidan yhteydessä nimittelystä niin paljon että aloin itkemään. Mies oli suunnattoman empaattinen, pyysi minulta anteeksi ja lohdutti, toi seuraavana päivänä kukkia ja suklaata. Jossain vaiheessa itkuani alettiin ilkkua ja tunteitani mitätöidä. En enää muista milloin, mutta sitten lopetin itkemisen. En enää näyttänyt tunteitani, puolustin itseäni ja aika ajoin alennun hänen tasolleen sillä erolla, että tarkoitin jokaista sanaani. Usein osuin sanoillani kipeään paikkaan ja mies alkoi käyttää lievää fyysistä väkivaltaa. (Voiko väkivalta koskaan olla lievää?)
Meille syntyi lapsi. Heti synnytyksen jälkeen sain kuulla painostani ja ulkonäöstäni. Raskaus oli vaikea ja lihoin yli 20kg. Välillä oli ihana ja matkustimme, teimme retkiä, kävimme ravintoloissa. Jossain vaiheessa miehellä alkoi taloudelliset vaikeudet, koska oli elänyt yli varojensa ja minä en niitä suostunut enää kustantamaan.
Sitten tuli korona. Helvetti. Kotoa ei päässyt pois, kukaan ei näe eikä kuule. Tai kuulee varmasti sen huudon avonaisista ikkunoista, mutta kukaan ei tee mitään. Itse ei pysty siinä tilanteessa apua soittamaan, joten jos joskus kuulet jonkun huutavan apua, soita 112. Se voi pelastaa jonkun hengen.
Olin päättänyt, että jos mies kerrankin pahoinpitelee niin, että on jäljet vielä seuraavana päivänä, lähden. Silloin minulla olisi todisteita ja jonkun olisi uskottava minua.
Sitten se päivä tuli; minulta murtui kylkiluu ja kehoni oli mustelmilla. En voinut soittaa terveysasemalle, laitoin viestiä sähköisesti, kerroin mitä oli tapahtunut ja pyysin aikaa lääkärille. Sain seuraavana päivänä tylyn vastauksen; aikaa ei voi varata näin, täytyy soittaa klo 8 aamulla terveysasemalle tai mennä päivystykseen.
Soitin seuraavana aamuna vain kuullakseni, että on vain yksi vapaa lääkäriaika, joka olisi 20min päästä. Olin töissä toisella puolella pk-seutua. Kun sanoin, etten ehdi mitenkään niin vastaus oli, että sitten pitää soittaa seuraavana aamuna uudestaan. Soitin ja vastaanotto oli jälkeen sama. Sitten jokin sisälläni heräsi ja vaatimalla vaadin päästä lääkäriin. Puhelimessa ollut hoitaja pyysi odottamaan ja meni keskustelemaan ylilääkärin kanssa, jonka jälkeen tarjosi aikaa päivystävälle sairaanhoitajalle. Hoitaja sitten kutsuisi lääkärin paikalle. Huokaisin helpotuksesta, mutta liian aikaisin.
Terveysasemalla minua pelotti ja itketti. Hoitaja kutsui huoneeseensa ja kävimme läpi mitä oli tapahtunut. Riisuiduin ja näytin jälkeeni. Sitten kutsuttiin lääkäri. Seison alastomana ja jouduin kertomaan kaiken uudelleen. Lääkäri poistui, hoitaja haki kameran ja kuvasi mustelmani. Lääkäri palasi vielä uudelleen ja jouduin kolmannen kerran kertomaan alusta asti, mitä oli tapahtunut. Itkin, häpesin, tunsin itseni nöyryytetyksi.
Missä on inhimillisyys? Miksi lääkäriin pääsy on tehty niin vaikeaksi? Moni nainen tai mies olisi jättänyt menemättä lääkäriin, jos aikaa ei olisi saanut ensimmäisellä yrityksellä. En olisi minäkään mennyt, jos minulla ei olisi lasta pahoinpitelijän kanssa.
Lastensuojeluilmoituksen olin tehnyt jo pahoinpitelyä seuraavana iltana. Tosin sekin vaati sen, että ystäväni soitti sosiaalipäivystykseen ja vaatimalla vaati jonkin yhteystiedon, johon voisin ottaa yhteyttä sähköisesti. Soittaminen ei olisi ollut vaihtoehto, koska mies oli kotona. Lopulta sain puhelinnumeron, johon laitoin viestiä. Sitä kautta sain sähköpostiosoitteen, johon pystyin lähettämään lastensuojeluilmoituksen. Miksi tämäkin on tehty Helsingissä näin vaikeaksi?
Lastensuojelusta soitettiin, jälleen kerran kerron mitä on tapahtunut. Pelkäsin koko puhelun ajan, että mies tulee aiemmin töistä kotiin. Kaikki apu, mitä sosiaalipäivystys ja lastensuojelu pystyi antamaan: mene turvakotiin, haetaan väliaikaista asuntoa asumisyksiköstä, joka on toisella puolella Helsinkiä kuin lapsen päiväkoti työpaikastani puhumattakaan. Aivan mahdoton yhtälö autottomalle. Olen hakenut kaupungilta vuokra-asuntoa ja kirjoittanut hakemukseen tilanteestani. Olen hakenut yksityisiä vuokra-asuntoja. Mistään ei kuulu mitään. Lastensuojelu ei pysty vauhdittamaan asunnon saantia. Pahoinpitelystä on kaksi kuukautta ja olen edelleen jumissa täällä. Pelkään lähes päivittäin eikä kukaan tässä yhteiskunnassa auta. En voi jättää lastani ja lähteä, enkä voi jättää koiraani ja mennä lapsen kanssa turvakotiin. Koiraani ei kauaa olisi, jos sen miehelleni jättäisin tai jos olisi niin olisi hyvin traumatisoitunut.
Kommentit