Matkalla jonnekin, jossa on hyvä olla

Käsi lepää toisen käden päällä. Kaksi ihmistä, mutta yksi kosketus. Kosketus tapahtuu etu- ja keskisormella kämmenselkää pitkin. Ehkä kosketus kertoo sanoitta, että kaikki on ihan hyvin. Tai sitten se kertoo, että minä rakastan sinua. Yhdellä kosketuksella voi kertoa enemmän kuin tuhansilla tarkoituksettomilla sanoilla.

Bussissa numero neljä. Näen kosketuksen, koska minua erottaa rakastuneesta parista vain käytävä. He ovat vielä hyvin nuoria. Rakkautensa ensimmäisillä minuuteilla, jos rakkauden mitta olisi vuorokausi. Ensimmäisillä vuosilla, jos rakkauden mitta olisi koko elämä. Ei sillä ehkä väliä. Nyt he ovat matkalla kenties kohti kotiaan. Huomenna on vasta huomenna.

Seuraavalla pysäkillä bussiin nousee surullisen näköinen vanha mies. Hänen katseessaan näkyy liian monta kertaa tehty väärä valinta. Kenties vain kohtuuttoman huono onni tai liian pitkään kestänyt puute ihmisestä, joka ottaisi hänen kätensä omaan käteensä ja kahdella sormella silittäen kertoisi, että kaikki on hyvin, sinun ei tarvitse olla yksin. Sen tekisi hänelle ihminen, eikä Alkon pussissa oleva halpa valkoviinipullo.

Bussi numero neljä. Yhteiskunta pienoiskoossa. Bussi täynnä eri kulttuureita, mutta samoja iloja, huolia, unelmia, suruja, pettymyksiä ja toivoa paremmasta. Jokainen niin erilainen, mutta kuitenkin niin samanlainen. Ihmisiä, jotka bussista pois päästyään toivovat, että avattuaan avaimella kotiovensa joku tulisi vastaan ja näkisi.

Kosketus tämän maailman pelastaa eikä se, että kävelemme koko ajan toistemme ohi. Emme me huuda siksi, että haluamme huutaa, vaan huudamme siksi, että joku edes kuulisi. Emme me huuda siksi, että haluaisimme olla oikeassa, vaan siksi, että haluaisimme jonkun lähelle. Emme me vihaisi niin paljon, jos me voisimme enemmän rakastaa. Emme me haluaisi suudella halvan valkoviinipullon suuta, vaan toistemme pehmeitä huulia.

Me haluamme istua toisen ihmisen vierellä, kädet toistemme kädessä, matkalla jonnekin, jossa on hyvä olla.