Havaintoja parisuhteesta

Me olemme yhteinen koti

6.12.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Sä makaat vatsallasi siinä mun edessä. Sun selkäsi on paljas. Mä piirrän sormenpäälläni sanoja sun pehmeään ihoon. Sun pitää arvata, että mitä mä kirjoitan. Sä et arvaa ja meitä naurattaa. Mä jatkan silti piirtämistä. Mä pyydän sun olemaan ihan hiljaa ja paikoillasi. Pitämään silmäsi kiinni. Mä kosketan sua kaikilla sormillani. Aloitan niskasta ja liikun hiljaa alemmas. Sormeni seurailee vartalosi uomaa. Sä pidät käsiäsi poskiesi alla. Olet kääntynyt vasemmalle puolelle. Silmäsi on kiinni ja huulesi lepää rauhallisina toisiaan vasten. Mä tahtoisin lopettaa liikkeen ja kääntää sut selälleen. Mä olen kaivannut sua niin pitkään, että haluaisin ahnehtia. Syödä kaiken kerrallaan ja rojahtaa sinut ahmittuani viereesi vanhenemaan.

Mutta mun pitää edetä hitain liikkein. Kirjoittaa johdanto ennen varsinaista romaania.

Siitä seurasi romaani. Me ollaan sivulla jotain. Ei kai sillä ole kirjottaessa väliä, että mikä sen sivumääräksi tulee. Toiset loppuu kuolemaan, toiset kesken, mutta keskenjääneetkin ovat loppuun saatettuja tarinoita. Kymmenen sivun jälkeen käänsin sinut selälleni ja annoin kaipuuni tulvia yli. Sä raotit sun huulia ja mä painoin omani niitä vasten. Sä olit mulle koukku, johon ripustin päällystakkini ja hukkasin tahallani narikkalappuni, koska tiesin, että en mä täältä halua lähteä. Mä en enää kirjoittanut sanoja selkääsi sormenpäilläni, vaan sanoin niitä ääneen. Sä nostit jalkasi toisen jalkasi päältä ja mä painauduin niiden väliin, ennen kuin ehdit sulkea ne uudestaan. Mun oli siinä hyvä, vaikka ulkopuolella pimeältä taivaalta tippuvat painavat pisarat hakkasivat ikkunalasia palasiksi. Mä olin lähempänä kotia, kun olin koskaan ennen sitä päässyt.

Ja kotiinhan sitä ihminen kaipaa. Paikkaan, jossa voi tuntea olevansa turvassa.

Meillä on tässä edessä tyhjiä sivuja. Tämä aamu avasi jälleen yhden. Mä kuulin, kun piiskaava sade hakkasi vasten paukkuvaa ikkunalautaa. Mä avasin verhon ja sen takana hulmusi lippu. Se etsi suuntaansa ja oli liikkeeltään yhtä levoton kuin sitä ympäröivä aika. Mä kävelin lapseni huoneeseen ja katsoin tyhjää sänkyä. Hän heräsi tänä aamuna toisen kotinsa turvassa. Tänään hän tuotaisiin minulle ja hän pääsee toisen kotinsa turvaan. Hänelle tämä kaikki on vasta ihan alussa. Hän ei vielä ymmärrä, miksi lipputangoissa hulmuavat liput heiluvat niin levottamasti. Hänen maailma on paljon kauniimpi. Hänen suurin pettymys tänään on maasta sulanut lumi ja hänen suurin tarpeensa on huolenpito ja rakkaus.

Eikä ne tarpeet miksikään muutu koko elämän aikana. Meiltä keneltäkään.

Mä en silloin kertonut sinulle, että mitä selkääsi kirjoitin, kun et arvannut. Mä lupasin, että sanon sitten joskus. En mä kirjoittanut sinne kuin yhden lauseen. Lopun ajan halusin koskettaa vain paljasta ihoasi. Mä haluan, että seuraava sivu on yhteinen. Niin mä sun selkääsi kirjoitin. Seuraava sivu on yhteinen. Siihen mä haluan aina uskoa. Yhteiseen. Yhdessä olemiseen, yhdessä sopimiseen ja yhdessä rakentamiseen. Sillä tavalla tulee hyvä kirja, hyvä parisuhde, hyvä vanhemmuus ja hyvä yhteiskunta.

Ja ehkä se tänään juhlapäivänään levottomasti hulmuava lippu heiluu huomenna vähän levollisemmin, koska ihmisellä pitää olla koti, jonne jokainen meistä, mistä ikinä on tulossakaan, voi pysähtyä kaikelta turvattomuudelta turvaan.

Minä haluan olla kuin kannattamani yhteiskunta. Syli, joka ottaa vastaan, pitää heikommista huolta ja rakastaa rajoitta.

Koti, isänmaa, miksi ikinä sitä haluaa kutsuakaan.

Lue myös

Suosittelemme