”Miellytän niin pitkälle, että unohdan itseni”

”Olit lapsena niin helppo ja teini-iässäkään sinun kanssasi ei ollut mitään ongelmia.

42-vuotiaana koin oivalluksen.

Ainoat muistamani omien rajojen asettamiset lapsuudessa omia vanhempia kohtaan johtivat niskavilloista sänkyyn heittämiseen noin 10-vuotiaana ja siihen että isäni kielsi minut 15-vuotiaana.

Se etten kyennyt asettamaan rakentavasti rajoja, johti konfliktin pelkoon tai toisinpäin. Joka tapauksessa, miellyttämisen tarve on oma kompastuskiveni. Tarve tulla hyväksytyksi on ihmisen perustarpeita, jonka saan itselleni sillä, etten aseta rajoja ja miellytän niin pitkälle, että unohdan itseni.

Mietin kaikkien pidempien suhteideni alkuaikoja ja syitä miksi olen alkanut siihen suhteeseen. Kahta lukuun ottamatta, ne ovat olleet sellaisia tehtäviä, että kyllä minä tuon saan, kun olen tarpeeksi sellainen mitä hän haluaa. Kun aikaa suhteessa on kulunut, olen huomannut, että tämä ei ole minua varten, tämä ei täytä minun tarpeitani. Eikä se ole ihme, kun olen suhteeseen lähtenyt vain miellyttämään toista.

Nyt olen suhteessa, jossa olen kertonut mitä tarvitsen ja mitä haluan. Olen uskaltanut. Mutta olenkin suhteessa ihmisen kanssa, joka ei välitä. Hän on tässä suhteessa, koska minä olen helppo ja mukava. Suhteessa ei kuitenkaan rakasteta ihmistä vaan ollaan tyytyväisiä siihen, että siinä on joku.  Olen suhteessa, jossa minä melkein kelpaan.

Mutta minä olen enemmän kuin vain minä. Olen myös äiti ja minun mukanani suhteeseen tulee monta lasta. Harrastan käsitöitä ja minun mukanani tulee myös harrastukseni. Minä pukeudun vaatteisiin ja mukanani tulee niitä useampi kuin pari kappaletta. Menneisyyteni on muokannut minusta sellaisen, kun olen ja muistot kulkevat myös esineissä, jotka ovat minulle tärkeitä, ne kulkevat kanssani myös. Tässä suhteessa ei kuitenkaan juuri ole tilaa muulle kuin minulle, ei sille mitä mukanani tulee. Eikä minullekaan sellaisena kuin olen, vaan silotellulle minulle.  Tuntuu kuin minun pitäisi laittaa osa itsestäni varastoon odottamaan, kun elän tässä suhteessa. Ja se ei ole oikein minua kohtaan.

Alistun siihen, jotta minun ei tarvitsisi tuottaa pettymystä suhteen toiselle osapuolelle ja samalla petän itseni, pienennän minuuteni, mitätöin oman arvoni ihmisenä. Minä teen sen. Minä valitsen niin kerta toisensa jälkeen.

Ja miksi? Jotta voisin sitten marttyyrinä valittaa, kun minua ei kohdella itseni arvoisella tavalla. Ei vaan siksi, kun en osaa toimia toisin. Minä tartun jokaiseen oljenkorteen, jotta voisin tuntea itseni halutuksi, jotta voisin tuntea kuuluvani johonkin tai jollekin. Muutan itseäni toisen osapuolen tarpeita vastaavaksi unohtaen itseni. Ja se ei vaan kanna…

Lupaan itselleni, että minä olen minä, annan luvan olla minä. Aika näyttää kantaako tuo lupaus.”