havaintoja parisuhteesta

”Olen kannatellut äitiäni koko elämäni ajan”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Äiti on yksi kipeimmistä aiheista elämässäni. Yksi suurimmista haavoista sielussani. Yksi kieroutuneimmista ihmissuhteista elämässäni. Ja kuitenkin, yksi rakkaimmista ihmisistä elämässäni. Keksisin keinon kävellä kuuhun ja takaisin, mikäli saisin sillä äitini raiteilleen.

Äitini sai minut ollessaan 19-vuotias. Hänen oma äitisuhteensa vaatisi oman tarinansa, mutta tiivistetään vain sanalla toksinen. Meidän suvussa ei kukaan ennen minua ole koskaan ajatellutkaan, mitä tarkoittaa ihmissuhdetaidot tai tunnetaidot. Lapsia on tehty ja kasvattaminen on tarkoittanut sitä, että tarjolla on koti ja ruokaa.

Lapsuuteni äitiin liittyvät muistot keskittyvät pääasiassa pelontunteeseen. Pelkoon siitä, että äidille sattuu jotain, kun sekoilee viinan ja hullujen miesten kanssa. Todella todella pienestä saakka olen soitellut äidilleni viikonloppuisin baariin milloin milläkin tekosyyllä, sillä halusin kuulla, että tämä on kunnossa. Yksi muistoni on, kun lohdutan kännissä itkevää äitiäni keittiössämme. Olin silloin noin 8-vuotias.

Olen huolehtinut pienemmistä sisaruksistani aina. Ihan aina. Se on ollut todella raskasta ja tuntunut niin helvetin epäreilulta. Ei kuitenkaan puoliksikaan niin raskaalta, kuin äidistäni huolehtiminen 30 vuoden ajan. Olen pidennyt häntä pystyssä, keräillyt lattialta ja peitellyt nukkumaan kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Olen varautunut hänen kuolemaansa lukemattomia kertoja. Hän on soittanut minulle ja kertonut, miten ei jaksa eikä pysty. Hän on soittanut ja kertonut, että hänellä on huoleton olo, vaikka tietää kuolevansa pian, sillä tietää myös, että minä huolehdin muista sisaruksista niin upeasti. Hän on soittanut ja kertonut sairastavansa syöpää. Joka kerta hän on uskonut siihen itse ja saanut minutkin uskomaan. Kertaakaan näin ei ole tosiasiassa ollut. Luojan kiitos.

Äitini miehet ovat lyöneet veljeäni, uhkailleet siskoani. Yksi kuvaili silloin alle kouluikäiselle siskolleni, millä tavoin aikoo tappaa siskoni isän. Äitini miehet ovat uhanneet tappaa äitini, pahoinpidelleet äitiäni ja varastaneet äidiltäni. Pettäneet tietysti mennen ja tullen. Minua on uhkailtu lukuisia kertoja, mutta en ole koskaan tuntenut pelkoa omasta puolestani.

Olen vihannut noita miehiä niin paljon, että olen uskonut hullunlailla siihen, että mikäli tilanne eteen tulisi, pärjäisin heille pelkän raivon tarjoaman adrenaliinin voimin. Ei ole tarvinnut kokeilla. Muiden vuoksi olen pelännyt aina. Pelännyt niin paljon, että sydämeen ei ole muuta mahtunut.

Joitakin vuosia sitten voimani loppuivat täysin. Hakeuduin terapiaan ja olen sillä tiellä nyt kai kuudetta vuotta. Ensimmäiset 2,5 vuotta pelkästään itkin suoraa huutoa. Joka. Ikinen. Kerta. Terapia on ollut parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Olen päässyt pahimmista pakko- ja katastrofiajatuksista eroon. Joskin ne tulevat salamana pintaan, jos äidiltäni tulee puhelu viikonloppuna.

Olen oppinut asettamaan rajoja ja puolustamaan itseäni myös läheisiltäni. Vaikka se särkikin oman sydämeni siinä hetkessä ja poden asiasta syyllisyyttä, olen kuitenkin myös ilmoittanut äidilleni, että en pysty – tai oikeastaan en halua kuulla mitään hänen nykyisestä suhteestaan. En pysty enää. Olen kannatellut häntä useamman vuosikymmenen ja se riittää. Olen tavoitettavissa kyllä ja soittelemme tai näemme lähes joka viikko. En vain ole enää roskasaavi pahalle ololle.

Joka kerta, kun näen äitiäni, näen rakkaan ja hauraan ihmisen, jolla ei ole ollut minkäänlaisia eväitä kasvattaa lapsiaan. Tiedän, että olemme sisarusteni kanssa äidilleni rakkainta maailmassa. Hänellä ei ole montaakaan keinoa, joilla osaisi sen näyttää tai kertoa. Hän on epävarma ja sisältä niin rikkinäinen, että ei edes tiedä, mitä onnellisuus voisi todellisuudessa olla. Ja mitä tarkoittaa seistä omilla jaloilla ilman, että tukeutuu sairaalla tavalla sairaisiin ihmissuhteisiin.

Olen itse karvan yli kolmenkymmenen. En tiedä haluanko itse lapsia ikinä. Välillä tuntuu, että haluaisin jakaa omalle lapselleni kaiken sen, mitä olen viime vuosina oppinut kommunikoinnista, välittämisestä, avoimuudesta, luvasta olla hauras, luvasta olla itsekäs ja luvasta rakastaa niin, että näkyy ja kuuluu.

Välillä tuntuu, että olen kasvattanut ja huoltanut yhdelle elämälle jo riittävästi. Välillä tuntuu, että olen yhä niin rikki itse, että lisäisin vääjäämättä vain yhden lenkin sukupolvien ketjuun, jossa voidaan äärimmäisen huonosti. Välillä tuntuu, että lapsi veisi minulta sen vapauden, jonka olen viimeinkin viime vuosina saavuttanut. Välillä sitä ja välillä tätä. En siis todella tiedä.

Sekä äitini että hänen äitinsä ihmettelevät, miksen jo hanki lapsia. Joka kerta tekee mieli huutaa, että varmaankin siksi, kun en ole vielä ikinä itse saanut olla lapsi! En kuitenkaan ikinä sano oikeastaan mitään.”

Lue myös

X