”Olen oppinut pikkuhiljaa laittamaan itseni ensisijaiksi itselleni enkä muita”

”Laitan vähän viime tinkaan oman kokemukseni uusperheestä.

Olemme olleet nyt kohta 9 vuotta yhdessä, muutin melko pian tapaamisen jälkeen saman katon alle miehen ja hänen kolmen lapsensa kanssa, itse olen lapseton.

Lapset olivat melko pieniä vielä silloin 4-8 vuotiaita, nyt jo teinejä kaikki. Lapset asuvat joka toinen viikko meillä ja toisen viikon aina äidillään.

Tunnustan ja olen tietoinen tästä onnenpotkusta minkä tässä lotossa sain. Lasten äiti on alusta asti ottanut minut ilolla vastaan lastensa elämään ja sanonut että kohtele kuin omiasi. Lasten isä ei ole kyseenalaistanut minun käskyvaltaani lapsiin ja olen tosiaan saanut kasvattaa heitä kuin omiani. Heidän keskenäiset välinsä ovat asialliset ja he pystyvät hoitamaan lasten asiat sovussa, vaikka välillä varmasti toisen tekemiset tai tekemättä jättämiset saavat aikaan paineen tunnetta ohimoissa.

Lapset ovat ottaneet minut hyvin vastaan alusta pitäen ja vain nuorimman kanssa käytiin kerran keskustelu tottelemisesta.

Toki alussa oli omat haasteensa, eikä meidän parisuhde miehen kanssa ole täydellistä nähnytkään, mutta olen todennut ettei vaihtamalla välttämättä parane ja meidän keskinäinen suhde toimii hyvin. Molemmin puolinen kunnioitus, huomiointi ja mahdollisuus elää myös omaa elämää yhteisten hetkien lisäksi on kunnossa, mikä ei ollut ole itsestään selvää minun edellisissä suhteissa.

Tämä suhde on kasvattanut minua (ja ehkä myös miestä) monessa suhteessa ja olen oppinut pikkuhiljaa laittamaan itseni ensisijaiksi itselleni enkä muita. Tämä on auttanut minua jaksamaan paremmin tätä meidän arkea.

Halusin tuoda oman tarinani esille koska suurin osa ystäväpiirissänikin olevista uusperheistä elää sitä arkea aika paljon haastavimmissa olosuhteissa. Että älkää lannistuko ja kestäkö kaikkea paskaa mitä toiselta puolen tulee, muistakaa oma hyvinvointinne.