”Olit elämäni kaunein salaisuus”

”Tämä on tarina siitä, kuinka kaksi toisilleen vierasta, niin erilaisista lähtökohdista ja erilaisin taustoin varustettua ihmistä löysi toisensa. Tämä on tarina rakkaudesta.

Kolmetoista vuotta, neljä lasta ja ero. Kivulias vuoroviikkovanhemmuus 24/7 vanhemmuuden jälkeen. Itseensä tutustumista ja itsensä löytämistä uudelleen sitten teinivuosien. Päätös siitä, että omistaudun tästä lähtien vain itselleni ja lapsilleni. Sen keskelle tulit sinä. Tietysti.

Ensin sinusta tuli pomoni. Perinteiset pikkujoulut ja muutama lasi viiniä, eikä samaan sänkyyn päätyminen ollut kovin kaukana. Jännite välillämme kasvoi ja viimein räjähti, emme voineet enää vastustaa. Sitten sinä kerroit että sinulle on syntymässä lapsi, naisen kanssa jonka kanssa et kuitenkaan ole etkä näe yhteistä tulevaisuutta, mutta tahdot kuitenkin ottaa vastuun ja keskittyä lapseen. Minä puolestani kerroin etten aio sekoittaa itseäni enkä omia lapsiani minkäänlaisella laastarisuhteella, ero on vaikea ja yhä päällä, nyt on täysin väärä hetki yhtään millekään. Että jatketaan työkavereina. Hyvä, jatketaan.

Puhelin kävi kuitenkin kuumana ja niin kävimme mekin. Vetovoima oli aivan käsittämätöntä, aivan liian suurta. Ehkä pieni hauskanpito kahden aikuisen välillä ei haittaa mitään, ei satuta ketään eikä ole mistään pois, kunhan teemme sen salaa. Olit elämäni upein salaisuus, vain minun. Hehkuin. Ja rakastuin. Tietysti.

Muserruin, kun tajusin että meidän on lopetettava. Itkien ja vähän häpeillen tunnustin sinulle että tunteet ovat nyt mukana. En voi koskaan saada sinua, pienen vauvan tuoretta isää. Lopetetaan. Puhuit minut jotenkin ympäri ja leijuin taas taivaissa. Ja sitten se tuli. Sinun säikähdyksesi, haluat perääntyä. En koettanut puhua sinua ympäri, sillä järki sanoi että tämä oli vain ajan kysymys. Olin musertunut toistamiseen. Miksi ja missä kohtaa annoin hauskanpidon muuttua suuremmaksi, minulle merkityksellisemmäksi. Olinpa minä ollut typerä.

Muserrus alkoi vaihtua hiljaiseen hyväksyntään ja alakuloon. En enää haaveillut, en odottanut. Kunnes soitit kerrostalon rappukäytävästä että tule alas nyt heti, tämä asia ei voi odottaa yhtään, ei seuraavaa lapsetonta viikkoa tai edes iltaa jolloin lapseni nukkuisivat. Sinäkin tunsit. Olit tuntenut jo kuukausia, mutta yrittänyt väkisin talloa sen piiloon. Sinä sanoit minulle ettet anna itsellesi koskaan anteeksi jos päästäisit minut käsistäsi, että minä en voi olla sinulle se kortti jonka kääntämättä jättämistä katuisit lopun elämääsi. Siinä me rappukäytävässä takerruimme toisiimme, salaisuutena joka kohta näkisi päivänvalon.

Pomo ja alainen, alle puoli vuotiaan vauvan isä ja neljän lapsen äiti, lapsuuden perheensä silmäterä ja lapsuuden perheensä hylkäämä, sinkkuelämää viettänyt ja pitkän parisuhteen päättänyt, sileän ja kuoppaisen tien kulkijat, siinä me toisillemme äänettömästi lupauduimme ensimmäistä kertaa. Ja kun salaisuutemme näki päivänvalon, saimme osaksemme ihmettelyä, naureskelua ja jopa ilkeitä kommentteja. Tämä se ei vuottakaan kestä.

Tuosta hetkestä on nyt 8 vuotta aikaa. Viisi vuotta sitten lupauduimme toisillemme ääneen, vaikka muistelemmekin usein sitä hetkeä nauraen kun sanoin sinulle ettei minusta tule ikinä kenenkään vaimoa. Eikä enää äitiä yhdellekään uudelle lapselle. Ja tuossa toinen yhteinen aarteemme nyt nukkuu, poski rintaani vasten. Ja muutaman tunnin kuluttua yhteinen kotimme on taas täynnä jalkoja, käsiä, huutoa, naurua, elämää. Sitä erikseen ennen toisiamme elettyä, josta sinun vauvastasikin kasvoi näinä vuosina jo koululainen, omasta vanhimmasta lapsestani täysi-ikäinen.

Kaiken suur(uus)perhesirkuksen keskellä olemme yhä sinä ja minä, me, toisiimme takertuneina. Yhä sillä samalla palolla kuin kerrostalon rappukäytävässä kahdeksan vuotta sitten. Rakastan sitä miten sinä saat minut tuntemaan itseni kauniiksi, haluttavaksi, fiksuksi ja tärkeäksi etenkin silloin kun en itse tunne niin. Rakastan sinua, arvostan sinua, haluan sinua. Ja sinä minua, kerrot sen minulle usein. Joskus ikävöin sinua, kunnon keskustelujamme ja kiireetöntä lähellä oloa kun arki vie, mutta kuten sinä olet minulle sanonut, meillä on loppuelämä aikaa nauttia roihusta kunhan työskentelemme kipinän eteen. Ja me työskentelemme, yhdessä, tiskien ja pyykkivuorten ja räkänenien keskellä. Rakastan sitäkin. Olemmeko toisillemme aina, sen näyttää aika. Juuri nyt riittää tämä suuri rakkaus.”