Havaintoja parisuhteesta

Pitkä avioliitto tekee miehestä pölypallon

18.5.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Jotkut aiheet ovat vaikeita sekä kirjoittaa että ottaa vastaan. Tämä muutaman vuoden takainen teksti oli sitä.

 

”Naisesta kuoriutuu parisuhteessa kaiken päättävä kenraali, ja miehestä tulee hänen uskollinen apurinsa. Naiset puhuvat miehistään kuin nämä olisivat vähän vähemmän älykkäitä ihmisiä tai vallattomia lapsia, joita ei saada kuriin, sanoo Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen. Miehet eivät Vaarasen mukaan puhu naisista vastaavalla tavalla juuri koskaan. Se koettaisiin todella omituiseksikin. Puhua nyt vähättelevästi ihmisestä, jonka kanssa elää ja jota rakastaa. Naisten suhteen puhetapaan törmää joka paikassa: ratikoissa, kahviloissa, internetin keskustelupalstoilla.”

Näin alkaa Helsingin Sanomien uudestaan jakama artikkeli ”Mies ei päätä parisuhteessa juuri mistään”, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuosi sitten. Artikkelissa Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen soimii naisten käyttäytymistä jyrkin sanakääntein. Hänen sanojensa mukaan varsinkin ikäryhmän 30-40 vuotiaiden naisten tapa tehdä elämästä täydellistä ajaa heidän puolisoitaan kotitontun asemaan. Tämä onkin napakka aihe kirjoitettavaksi, sillä blogini suurin lukijakunta on 30-40 vuotiaat naiset. Tämä teksti voi tulla kalliiksi. Samantekevää, kirjoitan silti.

Puolison arvostus ei missään määrin ole sukupuolisidonnainen kysymys. Olen vain tullut sellaiseen hassuun lopputulemaan, että parisuhteessa puolisolle pahatahtoinen vittuilu ja naputtaminen on niin paljon helpompaa kuin rakkauden ja arvostuksen näyttäminen. Jos rajusti kärjistää, niin tapa vähätellä puolisoaan eriää miesten ja naisten välillä. Joillakin naisilla todellakin on kummallinen tapa puhua miehestään alentuvasti julkisilla paikoilla ollessaan. Miesten tapa puhua alentavasti naisista on enemmän seksistinen. Puolisoa kutustaan alentavalla nimellä, kuten vakipano. Pahin lause, jonka olen miehen suusta kuullut puolisostaan sanottavan on, että eläminen hänen kanssaan on sietämätöntä, mutta onneksi hän antaa usein. Se kai sitten riittää miehelle parisuhteen ylläpitämiseksi.

Kävin jo hyvälle iälle päässeen rouvan luona. Rouva oli tekemässä siivousta kotonaan ja tuumasi, että nyt se on hyvä tehdä, kun se suurin pölypallo on viikon poissa jaloista. Hän puhui siis miehestään. Se oli masentavaa kuunneltavaa. Sitä niin haluaisi, että vuosikymmenet yhteisessä parisuhteessa saisi kaksi ihmistä puhumaan arvostavasti toisistaan. Turhaan toivoin. Mutta sen onneksi opin, että pitkä avioliitto tekee miehestä lopulta pölypallon. Ja onhan se imuroitaessa hyvä ollakin poissa jaloista, että ei joudu pölypussiin muiden lattialta löytyvien kuona-aineiden kanssa. Toki rouva sanoi asian pilke silmäkulmassaan, mutta vitsissä on aina puolet totta.

Asia on yksiselitteinen. Puolisoaan julkisesti panetteleva ihminen kokee olevansa se parisuhteen parempi osapuoli. Valitettavasti se ei ole totta. Hän on vain se parisuhteen osapuoli, joka kokee oikeudekseen käyttäytyä törkeästi. Usein se on kotoa opittua. Ihminen kun tuntuu toistavan sokeasti vanhempiensa tapaa tehdä kaikki asiat päin helvettiä. Taustalla voi olla myös kaltoinkohdelluksi tulemista, vihaa, katkeruutta ja itsetunnottomuutta. Yksi asia on varma. Parisuhde on henkisesti loppunut jo aikaa sitten ja ero pitäisi osata laittaa vain käytäntöön. Puolison julkisesta mollaamisesta ei ole enää tietä takaisin.

Mitä väitteeseen miehen ajautumisesta parisuhteessa kotitontun asemaan tulee, niin sehän ei ole naisen syy. Jos parisuhteeseen saapuu kysyen ensimmäisenä, että missähän säilytyt tossujasi, jotta voin mennä niiden alle asumaan, niin parisuhde lähtee vääjäämättä vinoutumaan jo alussa. Parisuhde koostuu kahden ihmisen tahdosta ja se johtaa myöhemmin joko siihen, että molempien pitää antaa tasapuolisesti periksi omasta tahdostaan, tai sitten se johtaa siihen, että toinen pitää tahtonsa ja toisesta tulee tahdoton, joko omasta syystään tai siksi, että hänet jyrätään tahdottomaksi, ja hiljalleen alkaa muuttaa muotoaan ihmisestä pölypalloksi, joka lopulta haihtuu pois näkyvistä.

Kirjoitettuani tekstin ”Osallistuva isä ei ole sankari”, sain naisilta lukuisia pyyntöjä kirjoittaa aiheesta, että miksi nainen ei anna miehen tehdä kotona asioita haluamallaan tavalla. Sain tarinoita siitä, että nainen ei päästä miestänsä lääkäriin lapsiensa kanssa, koska epäilee, että mies ei osaa sanoa oikeita asioita lääkärille. Mies ei saa pukea lasta ulos, koska ei laita vaatteita oikeassa järjestyksessä lapsen päälle. Mies ei saa pakata matkalaukkua, koska aina jää kuitenkin jotain puuttumaan. Mies ei saa, koska mies tekee väärin, toisin sanoen toisella tavalla, joka on väärä tapa. Olenkin aiemmin kirjoittanut miehestä, joka töistä päästyään alkoi tehdä ruokaa perheelleen. Naisen tultua kotiin, hän ensimmäiseksi käveli keittiöön ja ilmoitti miehelleen, että väärässä kattilassa perunoita kiehuttaa. Ei ole perunankiehuttamiskattila tuo kattila. Mies otti kattilan levyltä, kaatoi perunat vessanpönttöön ja lähti ulos illalliselle.

Yksi minun silmiini pahimmista Internetin keskustelupalstoilta bongatulta miehen herjaamistapauksesta on viime kesältä keskusteluketju, jossa nainen oli raivoissaan miehelleen, joka toi kaupasta väärää ketsuppia. Rakkaat ystävät, mies toi kaupasta väärää ketsuppia! Raivokas viesti toi tuhansia vastauksia ja iso osa viesteistä tuki naisen raivoa. Miten voi olla mahdollista, että vaikka kauppalapussa luki oikean ketsupin nimi, niin väärää vain tuodaan. Mitä siitä, että neljä kassillista muuta kauppalapussa lukenutta tuotetta on oikein tuotu, koska ketsuppi on väärää, niin kaikki on pilalla. Elämä loppuu, lapset kuolevat nälkään ja saatana tulee korvasta sisään.

Olen ajatellut, että jos kimpaantuminen on siitä kiinni, että tuo kaupasta väärää ketsuppia, niin kyllä on rankka elämä edessä. Kun on olemassa aina vaihtoehto, että sen järjettömän raivonpuuskan sijaan käy ostamassa sitä oikeaa ketsuppia. Sitä paitsi, mitäpä jos se väärä ketsuppi olisikin parempaa kuin se oikea ketsuppi, jota aina on ostettu. Voisi ainakin kokeilla. Tai mitäpä jos se puolison tapa tehdä asioita erilailla onkin järkevämpi tapa tehdä asioita kuin se oma, omalta mummolta 1800-luvulta peritty tapa tehdä niitä samoja asioita. Ja mitä sitten jos matkalaukusta jää lapsen hiusharja pakkaamatta. Ehkä sellaisen voi ostaa sieltä kohteesta, jonne on matkalla. Ja mitä voi sanoa lääkärille väärin. Eikö se riitä sanoiksi, että lapsi huutaa öisin, voisitko tehdä asialle jotain, että lapsi ei enää huuda öisin. Miten sen voi sanoa väärällä tavalla. Mitäpä jos antaisimme toisillemme tilaa olla omia itsejämme, emmekä muovailisi siitä toisesta haluamaamme. Varmasti ihminen, joka on tottunut asumaan siellä pehmeän tossun alla, muovautuukin helposti, mutta onnellinen hän ei siellä tossun alla ole. Lähinnä hän suunnittelee siellä vankilapakoa, vaikka hymyileekin sukulaisten ja hellan edessä kuin koulutettu sirkusnorsu.

”Heli Vaaranen on nähnyt työssään tuhansia suomalaisia pariskuntia. Se, että miehet kokevat itsensä parisuhteessa väheksytyiksi, on Vaarasen mukaan yleistynyt muutaman viime vuoden aikana. Mies turhautuu, sillä hän ei päätä juuri mistään. Miehen tehtävänä on ottaa vastaan käskyjä – eikä hän siitä huolimatta useinkaan saa asiasta kiitosta, Vaaranen sanoo. Nainen puolestaan on kiukkuinen, koska kokee kantavansa liikaa vastuuta. Seurusteluajan tasa-arvoisesta parisuhteesta on ajauduttu hyvin kauas. Pariterapiaan miehet tulevat kuin syytettyinä. Syytettyinä siitä, etteivät ole pystyneet täyttämään naisen kaikkia vaatimuksia. Sillä niitähän riittää. Erityisesti silloin, kun perheeseen tulee lapsia. Silloin naisen kriteerit muuttuvat. Hän alkaa haluta täydellisyyttä, esimerkiksi täydellisen siistiä kotia. Neuvottelutaidot häviävät, kun naisen kaikki huomio ja energia keskittyy lapsen eloonjäämiseen. Miksi näin käy, sitä ei tiedetä, Vaaranen sanoo. Ennennäkemätön täydellisyydentavoittelu on Vaarasen mukaan kolme- ja nelikymppisten naisten vitsaus, jonka hän vuonna 1961 syntyneenä tuntee hyvin vieraaksi.Miksi nykyajan nuoret naiset haluavat tällaista täydellisyyttä? Kenelle he haluavat näyttää? Tyttökavereilleko? Vai onko materialistisessa ajassa jotain sellaista, joka saa heidät toimimaan näin, hän kysyy.”

Nämä ovat sanoja, joita on syytä lukea oikein. Mitäpä jos yrittäisimme edes kuunnella, mitä Heli Vaarasella on kerrottavaa, ennen kuin hyökkäämme hänen kimppuunsa syyttäen naisten syyllistämisestä. Tämä Vaarasen hyökkäävä teksti oli hyvä keskustelunavaus, vaikka se olikin provosoiva ja liian sukupuolittava. Kuten aiemmin kirjoitin, niin tässä ei ole kyse sukupuolista, vaan ehkä enemmänkin yleisestä arvostuksen puutteesta, joka syystä tai toisesta tuntuu puuttuvan parisukuntien väliltä. Me huudamme toistemme päälle, emmekä suostu kuuntelemaan yhtään, mitä toisella on sanottavana. Niin tämänkin artikkelin päälle huudettiin. Yrittämättä edes kuunnella, mitä tällä haluttiin meille sanoa. Että meidän olisi syytä ymmärtää toisiamme. Antaa tilaa ja mahdollisuuksia. Parisuhde vaatii tilaa ympärilleen. Ei ole olemassa tilaa, joka koostuu vain toisen ihmisen tahdosta. Sellainen tila sairastuttaa ja se purkautuu myöhemmin tavalla tai toisella. Ei Neuvostoliittokaan ole enää pystyssä.

Itse näen tässä Heli Vaarasen tekstissä toivoa paremmasta. Sitä, että vihdoin ymmärtäisimme elämän keskeneräisyyden. Antaisimme toisillemme luvan tuoda kaupasta väärää ketsuppia ja unohtaa matkalaukusta jonkin sinne kuuluvan. Ihminen, joka pelkää tekevänsä virheitä, eikä hyväksy niitä toiseltakaan, on ihminen, jonka seurassa ei kukaan viihdy. Sellainen ihminen jää lopulta yksin. Koska maailmassa on virhe. Ihmisessä on virhe. Jos vaadimme itseltämme ja toisiltamme täydellisyyttä, niin elämästä häviää kaikki kauniit värit. Ihminen on keskeneräisenä kauniimmillaan. Jos ei kestä ajatusta väärästä ketsupista, ei ole syytä haikailla onnellisen parisuhteen perään, tuskin edes parisuhteen perään.

Tyttäreni ollessa vähän yli kaksivuotias, olimme hänen kanssaan kirjastossa. Hymyissä suin oleva nainen pysäytti meidät ja sanoi ystävällisesti, että onkohan tyttärelläni kengät väärissä jaloissa. Katsoin tyttäreni jalkoja ja olihan ne. Kiitin naista ja istahdin penkille laittamaan omatkin kenkäni vääriin jalkoihin. Nainen halasi, molempia meistä. Muistan tämän hetken ikuisesti, koska siinä ymmärrettiin elämän keskeneräisyyttä. Kukaan ei huutanut suu vaahdossa vieressä, että mikä vittu siinä on, kun ei kenkiäkään osata pukea oikeisiin jalkoihin.

Lue myös

Suosittelemme