Rakkauden ja vapauden Myrskyluodon Maija

Ystävänpäivä.

Istun rakkaani kanssa Tampereen itsenäisen elokuvateatteri Arthouse Niagaran punaisilla penkeillä. Meillä on käsissämme irtokarkkeja ja toistemme kädet.

Valkokankaalla alkaa menneisyys. Se on nimetty Myrskyluodon Maijaksi. Se on viiden tähden ja viidensadan kyyneleen elokuva. Onneksi hänellä on nenäliinoja, minullekin.

Elokuva kertoo rakkaudesta. Se kertoo sadasta muustakin asiasta, mutta eniten rakkaudesta. Se piirtää kuvaa siitä historiasta josta olemme jopa terapiaa myöten rimpuilleet irti.

Elokuvan pääparilla olisi voinut olla se tuttu tarina menneiltä ajoilta. Pakkoavioliitto, mies perheen päänä ja nainen kotiorjana ja suhteen kantavana voimana taloudellinen pakko ja riippuvuus.

Niin kuin oli Maijan siskolla. Yhdessä elokuvan itselleni merkittävämmässä kohdassa Maija kohtaa siskonsa pitkästä aikaa. Sisko elää pakkoavioliitossa alistettuna miehelleen taloudellisen vallan alla. Typillinen entisajan avioliitto. Siihen sisko on tullut Maijaakin patistamaan. Et enää naura niin kuin ennen nauroit. Maija sanoo siskolleen nähden sen, mitä monet eivät koskaan nähneet. Nainen ei ollut ihminen, vaan rooli.

Palataan hetkeksi nykyisyyteen. Aikaan jolloin uuskonservatiivinen voima lyö aaltoja yhteiskuntamme rantakallioihin. Se hamuaa takaisin jotain jonka piti olla jo uponneena aaltojen alle. Arvokulahtaneeseen aikakauteen jolloin miehet olivat miehiä, naiset naisia ja laivat puuta hiiohoi. Siksi elokuva tulee juuri oikeaan aikaan. Muistuttamaan meitä siitä, että menneeseen pitää katsoa vain siksi, että oppisimme enemmän nykyisyyttä.

Mehän opimme. Yhä vieläkin moni rimpuilee avioliitossa jossa ei ole mitään muuta jäljellä kuin tapa, roolit ja riippuvuus. Sama kolminaisuus joka piti avioliittoja ennen kasassa. Yhä vieläkin kuulee menneisyyteen kiinni jääneiden syyllistämisiä siitä, että nykyään ihmiset eroavat liian helposti. Vaikka eivät he niin tee. Koska aivan liikaa on vieläkin niitä Maijan siskoja, jotka eivät enää naura niin kuin ennen. Heitä jotka sinnittelevät ja lopulta alistuvat kohtaloonsa. Heitä jotka katkerilla lauseilla maalaavat sosiaalisen median kommenttikenttiä tummiksi laatikkoviinin voimalla yön pimeinä tunteina. Tuohon kaikkeen näin elokuvassa historian, josta kaikki eivät ole tempaisseet itseään irti.

Maija ja Janne. Aikansa kapinalliset. Mies joka osasi koskettaa ja puhua tunteista. Nainen joka ei suostunut olemaan aikakautensa rooli tai uhri. Nainen joka oli ensin ihminen ja persoona ja sen jälkeen vasta sukupuoli. Nainen joka halusi nauraa niin kuin ennen, vaikka nauru säilyisi tuhansien itkujen kautta.

Voisin alkaa puhua tässä kohtaa siitä historian taakasta joka on seurannut naisia tähän päivään asti. Sitä saatanallisella sisulla suorittamista silloin kun voisi vain olla ja pysähtyä. Sitä syyllisyyttä ja häpeää jolla naisia on kasvatettu suorittajiksi ja rooleiksi. Ennen se oli pakko. Nykyään kahle menneisyydestä.

Haluan uskoa, että Maija oli aikansa feministi. Sillä kaikki muutos lähtee yksilöstä. Maija ei luovuttanut, ei antanut periksi ulkoapäin tulleille vaatimuksille. Hän halusi elää elämänsä omien periaatteiden mukaan ja tärkein niistä oli vapaus. Vapaus vaatii aina hintansa. Joskus kovankin hinnan. Sen Maija maksoi, mutta palkintona ei tullut katkeruus vaan vapaus ja esimerkki kaikille siitä, että jokaisen sukupolven tärkein tehtävä on katkaista ketju edellisiin sukupolviin ja elää elämä ilman myrkyllisiä taakkoja.

Nenäliinat olivat tarpeen. Meren aallot löivät silmäkulmiin asti. Kävelimme rakkaani kanssa salista pois kädestä toisiamme kiinni pitäen. Ottamaan vastaan omia elämämme aaltoja, mutta vapaina ja onnellisina.

Sillä meidänkin tarinan kantava voima on rakkaus.