Se kaikkein tärkein asia

Nuorempi tyttäreni täyttää tänään kaksi vuotta.

Kaksi vuotta ja kaksi kuukautta sitten erosin tyttäreni äidistä. Erosin monella tapaa hyvin hauraassa ja haavoittuvassa elämäntilanteessa.

Pohdin, että pitääkö minun julkista blogiani kirjoittavana kertoa elämänmuutoksesta lukijoilleni, olla kertomatta vai lopettaa blogin kirjoittaminen.

Päädyin kertomaan tilanteestani kirjoituksessani. Ehkä koin, että sen olen minua seuraaville lukijoilleni velkaa ja velvoitettu kertomaan.

Valtava palautevyöry sai käpertymään minut puolustusasemiin ja joskus siinä tilassa oleva ihminen alkaa hyökätä vastaan. Minä sorruin vastahyökkäykseen. Varmasti vain suojellakseni itseäni, jotta pysyisin edes jotenkin pystyssä.

Vaikka olin jo monen vuoden ajan tottunut blogini myötä monenlaiseen palautteeseen, kuoleman toivomisesta perusteltuunkin kritiikkiin, niin eroni jälkeiseen palautteeseen olin henkisesti hukkua, vaikka muuta esitinkin.

Eikä siinä mitään, itse sen olin osittain aiheuttanut.

Pahinta ei ollut se, että minuun kohdistui valtava, jopa väkivaltainen viha. Pahinta oli, että valintani myötä myös läheiseni joutuivat eron lisäksi kärsimään julkisuuden nahoissaan.

He eivät sitä olisi halunneet ja se oli heille täysin kohtuutonta. Toin heidät esille, vaikka he eivät sitä olisi itse valinneet.

Entiset puolisoni, nykyinen vaimoni, lapseni ja jopa muutama minua julkisesti puolustamaan tullut ystäväni saivat tekoni myötä osansa julkisuuden sysipimeästä puolesta.

Minä tein valinnan ja minä kannan suurimman vastuun siitä. Enkä voi enää muuta kuin olla siitä pahoillani.

Vaikka selitänkin sen usein itselleni niin, että en varmasti ymmärtänyt, mitä eron julkiseksi tuominen tuo tullessaan, niin sen selityksen alle ei voi loputtomasti piiloutua.

Se ei ollut kenellekään hyväksi ja vaikka ajattelenkin niin, että elämässä on turha katua tekemiään ratkaisuja, vaan mennä eteenpäin, niin tuon tilanteen olisin voinut tehdä kauniimmin ja paremmin.

En osannut. Olin monta kuukautta kuin ihmisten keskelle eksynyt hätääntynyt villieläin. Pelkäsin ja toin pelkoa esille näyttämällä hampaitani. Tarpeetonta uhoa, jolla pieni ihminen yrittää tehdä itsestään isompaa.

Niin hätääntynyt ihminen usein käyttäytyy. Varmasti osa kaikista pahimmista viesteistä ja kommenteista, joita olen saanut, tulee yhtä lailla hätääntyneiltä ihmisiltä. Heiltä, jotka pelkäävät.

Koska muuten en osaa selittää auki viestejä, joissa toivottiin jopa lasteni kuolemaa. Sellainen ei ole terveen ja hyvinvoivan ihmisen kirjoitusta.

Se joka pelkää eniten, huutaa kovimmin.

Onneksi kaikki on nyt hyvin. Eroni syistä en edelleenkään kerro. Ne ovat vaikeita ja hyvin henkilökohtaisia asioita, jotka koskevat monia ihmisiä. Sitä paitsi, jokainen määritelköön itse rajansa sille mitä henkilökohtaisesta elämästään kertovat ja mitä eivät. Kirjoittavat he sitten julkisesti tai ei.

Tyttäreni täyttää tänään kaksi. Hän on mitä ihastuttavin pieni punatukkainen energiapakkaus. Hänellä on ympärillään valtava määrä rakastavia ja huolehtivia, ihania ihmisiä.

Sehän tässä elämässä on muutenkin kaikkein tärkeintä. Huolehtia eniten pienimmistä ja heikoimmista.

Hän saa ja antaa valtavan määrän hyvyyttä ja rakkautta.

Ehdoitta.