Sinä olet minulle tosi rakas

”Oot tosi rakas. Näin sanoi avovaimoni minulle sairaalan sydänosastolla, kuten sanoin myös hänelle ja suutelin häntä. Seuraavana päivänä hän poistui luotani. Muistan ikuisesti sen hetken, koska ne olivat viimeiset sanamme. Yksitoista vuotta saimme elää mahtavaa yhteiselämää. Muistakaa sanoa rakkaillenne hyviä sanoja, se ei maksa mitään, mutta antaa elämään arvoa.”

Näin kirjoitti avovaimonsa menettänyt mies kommenttiketjuun tällä viikolla.

Vuosia sitten tuntemani nainen sai aamupäivällä viestin puhelimeensa. Viestin lähetti hänen miehensä, joka oli tapansa mukaan työpaikallaan. Viestissään mies kertoi vaimolleen rakastavansa ja olevansa hänestä onnellinen. Tuo viesti jäi miehen viimeisiksi sanoiksi vaimolleen, sillä vajaan tunnin kuluttua tuosta vietistä mies menehtyi tapaturmaisesti.

Me voimme harhaisesti ajatella, että elämä on jatkuva jana. Tämän harhan vuoksi me pidämme monia asioita itsestäänselvyyksinä. Jopa läheisiämme. Saatamme lähteä aamulla läheistemme luota sanomatta mitään tai jopa jotain ikävää sanoen. Emme me siinä hetkessä ajattele, että sanomamme lause läheiselle saattaisi olla viimeinen. Eikä meidän tietenkään edes pidä ajatella, koska kuolemaa ajattelemalla elämä jää elämättä.

Sen verran voisimme kuitenkin ajatella, että lakkaisimme ajattelemasta elämää, itseämme ja ihmisiä ympärillämme itsestään selvinä. Ehkä se voisi helpottaa meitä olemaan ilkeitä toisillemme. Ehkä se saisi meidät näkemään ympärillämme olevien ihmisten arvon. Ajattelemalla, että voisi olla myös mahdollista, että yhtäkkiä heitä ei olisikaan. Ei kukaan meistä halua, että viimeisiksi sanoiksi läheiselle olisi jäänyt jotain rumaa.

Niin me vain valitettavan usein teemme. Sanomme helpommin huonoja lauseita kuin niitä kauniita. Kauniit sanat ja lauseet jäävät ikään kuin käyttämättömien lauseiden varastoon, vaikka ne eivät sinne kuulu. Miksi me sanoja säästelemme? Onko olemassa paljon ihmisiä, jotka ovat menneet kauniista sanoista rikki? Vai olisiko kuitenkin niin, että enemmän rikki menee siitä, että ei koskaan kuule mitään kaunista?

Eihän sitä itsekään muista. Sitä täyttää itsensä kaikella turhanpäiväisellä kuonalla, jota sitten purkaa huonoina hetkinä tärkeiden ihmisten päälle. Jokainen on joskus tehnyt niin, mutta ei se vaarallista ole. Vaaralliseksi se muuttuu silloin, kun se kaikki menee krooniseksi.

Onneksi kaiken voi muuttaa. Oman käytöksensä voi muuttaa. Oman ajatusmaailmansa voi muuttaa. Omat tottumuksensa voi muuttaa. Toivottavasti se ei mene aina niin, että muutos tarvitsee alkaakseen jonkin traagisen tapahtuman, koska traagisen tapahtuman kautta tuleva muutos vaatii suuren menetyksen.

Meillä on kaikki vielä tässä omissa käsissämme. Katso kuinka hienoja ihmisiä sinulla on ympärilläsi. Sano se heille. Kuinka hyvältä se tuntuukaan sanoa ja kuinka hienolta se tuntuu kuulla.

”Vaikka suru ja menetys oli suuri, niin lohtuna minulla on koko loppu elämäni mieheltäni saatu viimeinen viesti. Se viesti kertoi rakkaudesta.”

Sanoin nainen, jonka mies lähetti viestin hänelle kesken työpäivän.

Ei ole samantekevää, mitä rakkaillemme sanomme.

”Minä, alkuperäisen tekstin kirjoittaneena ”oot tosi rakas”, haluaisin vieläkin kerran muistuttaa lukijoita siitä että elämä on hyvinkin ailahtelevainen. Avovaimoni, Tiina, josta kerroin tuossa alkuperäisessä jutussani pelkäsi aina että ei elämä voi mennä näin hyvin, jotain tulee kuitenkin vielä jossain vaiheessa…
No, Tiina pelkäsi enemmän sitä että minulle käy jotain koska jouduin opettamaan hänelle oikeata parisuhdetta 30 vuoden elämisen narsistisen miehen kanssa.
Jo jopa puolen vuoden yhteiselämän jälkeen hän uskalsi tulla sohvalle lepäilemään työpäivän jälkeen vieläkin peläten että jostain tulee kysymys että onko ne keittiöhommat jo varmaan tehty…
Hirvittävää ajatellakin että joku voi käyttäytyä noin tärkeintä ihmistään kohtaan joka on kuitenkin synnyttänyt tälle puupäälle kaksi lastakin.
Kuitenkin sanoisin kuten alussa mainitsin että elämä, ja varsinkin kohtalo, on hyvinkin ailahtelevainen, ja että olen tyytyväinen siihen vaikka tekeekin kipeää tunnustaa että Tiina lähti ensin. Hänen loppuelämänsä olisi ollut aivan jotain muuta kuin onnellinen, johtuen siitä että hänellä oli halu mennä.
Jonnekin, ihan sama minne.
Ihan vaan vaikka rannalle lastenlasten kanssa jotka olivat hänelle tärkeimpiä asioita maailmassa. Jos minä olisin lähtenyt ensin…mikä olisi ollut Tiinan loppuelämän tilanne?
Istua pyörätuolissa kotona odottamassa että joku tulee hakemaan jonnekin? Huh… verraten siihen että kävimme vähintään kerran kuukaudessa jossain: musiikkikeikalla, risteilyllä, tuttavilla tai vaikka ihan hotelliviikonlopulla jossain ja ainakin kerran viikossa lastenlapsia moikkaamassa.
Onneksi minä jäin kaipamaan eikä Tiina. 
Rakastin häntä, enemmän kuin ketään tai mitään koskaan ja kaipaan aivan järkyttävästi vieläkin, kolmen vuoden jälkeen.”