Joulu. Lämpö, kiireettömyys, läheiset ihmiset ja rauha. Sykähdyttää sielua herkistymiseen asti.
Aina ei ole ollut näin.
Muistan sen kurkkua kuristavan tunteen, kun joulu oli jo ovella. Ahdistus siitä, ettei pääsisi töihin karkuun kotona vallitsevaa helvettiä. Joutuisi olemaan vankina ikuisuudelta kestävän kolme päivää. Sydän löi kiivaammin ja oli koko ajan vaikeampi hengittää, kun toinen humaltui humaltumistaan huuhtoen välillä lääkkeitä alas kurkustaan. Joutui kohtaamaan toisen kovan katseen, ilkeät sanat, sivaltavan iskun paikkaan, jonka arkuutta kukaan muu ei näkisi.
Toisen julmuus oli jo pitkään lamaannuttanut niin, ettei oma usko ja voimat riittänyt irtautumaan. Parvekkeen kylmyyteen lukittuna toivoi jäätyvänsä tunnottomaksi pakkasessa niin, ettei mikään enää satuttaisi. Ikävien tapahtumien seurauksena minulle heitettiin se merkityksellinen pelastusrengas, johon viimeisillä voimillani tarrasin. Sain apua, minuun luotiin uskoa. Rimpuilin irti.
Teille, ikävä kyllä lukuisille, jotka pelkäätte henkenne edestä näitä ”iloisia” perhejuhlia, toivon joululahjaksi sisäistä voimaa hakea apua, lähteä sysäten häpeän ja epäonnistumisentunteen pois harteilta ja aloittaa elämä alusta, jossa joulu on lämmin, kuin viltti, villasukat ja välittävä syli.
Kommentit