”Vaikka arvostan äitiäni ja kaikkia maailman äitejä, tuon päivän viettäminen tuntuu vaikealta, kurkkua kuristaa”

”Kevät alkaa olla käsillä.

Rakkauden vuodenaika.

Itsessään rakkaus on saanut uudenlaisen merkityksen nykyisen parisuhteeni kautta, enkä mistään hinnasta olisi valmis siitä luopumaan.

Tässä on enemmänkin kuin hyvä ja elämä on paljon parempaa sekä onnellisempaa kuin olisin joskus uskaltanut edes toivoa.

Samalla, yhtäaikaa lähestyy toukokuun toinen viikonloppu.Viikonloppu, jolloin juhlitaan äitejä, vietetään äitienpäivää.

Myös meidän perheessä vietetään äitienpäivää, mutta myös edellisenä päivänä lapsettomien lauantaita.

Tuo ihana ja kamala viikonloppu herättää todella isoja tunteita joka ikinen vuosi.

Ristiriitaisia.

Vuoden vaikein päivä. Vaikka arvostan äitiäni ja kaikkia maailman äitejä, tuon päivän viettäminen tuntuu vaikealta, kurkkua kuristaa.

Samalla koen tietenkin omalla tavoin etuoikeutta sekä kiitollisuutta siitä, mitä uusperheen myötä olen elämääni saanut, myös lasten muodossa, mutta samanaikaisesti raastavaa surua siitä, mitä olen menettänyt, mistä jäänyt paitsi ymmärtäen etten voi sitä koskaan saavuttaa. 

Epäoikeudenmukaisuuttakin.

Vaikka elämme lapsiperhe-elämän täyttämää arkea, samalla tähän aikaa vuodesta varjo istahtaa olkapäälle, kuin muistutukseksi siitä, mitä en voi saada, mitä emme puolisoni kanssa yhdessä voi saada.

 Vaikka olenkin bonusvanhempi ja lasten nimeämänä äitipuoli, olen samaan aikaan tahattomasti lapseton aikuinen.

Nainen, josta ei koskaan tule äitiä. Jota kukaan ei koskaa kutsu äidiksi. Eikä se tule muuttumaan, vaikka tukehduttaisin itseni kyyneliin.

Olen siltikin usein kuullut, kuinka en osaa, tajua, ymmärrä tai pysty, koska en ole äiti. Se sattuu.

Kuten sanotaan, kaikkea ei voi saada.

Jokainen joutuu elämässään luopumaan jostain, vaikkei haluaisi.

Tänäkin vuonna osallistun äitienpäiväkortin askarteluun, vaikka samaan aikaan sisällä sydän särkyy palasiksi.

Minusta olisi tullut hyvä äiti, meistä olisi tulleet maailman parhaat vanhemmat lapselle, jota yhdessä molemmat todella kovaa tahtoisivat.

Kaikesta huolimatta minua lohduttaa se, että yhteinen lapsi olisi ollut molempien toive, yhteinen toive, vaikkei se olekaan saavutettavissa.

Tiedän, että kyseinen toukokuun viikonloppu koskettaa lukuisia muitakin.

En ole ainoa enkä yksin.

Perheen perustaminen ja vanhemmuus, tai äitiys on kuitenkin jokaisen henkilökohtainen valinta. Kunnioitan jokaista vapaaehtoisesti lapsetonta, mutta pystyn myös iloitsemaan toisten syntyvistä pienokaisista ja raskauksista.

Olenkin toivonut, ettei minulta näitä ole koskaan tarvinut salata.

Sydämeni ei mene rikki siitä, että elämät ja kohtalot ovat erilaisia, eikä siitä pidä katkeroitua 

Toisen onni ei ole itseltä pois, eikä kenenkään valintoja tule tuomita.

Tärkeintä olisi, että ihmiset, jokainen saisivat elää omanlaistaan elämää, jota ei ulkopuoliset voi arvottaa.

Oli sitten äiti, tai ei.”