Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Perheen Monopoli-sessio pisti miettimään koronan jälkeistä taloutta – olemmeko reiluja niille, joita kriisi kurittaa eniten?

Perheen kanssa pelattu Monopoli-peli nosti näin korona-aikana mieleen sen epämiellyttävät yhtäläisyydet oikeaan elämään. Monopoliin sääli ei kuulu, mutta olisi kohtuullista, että koronakriisin taloudelliset voittajat auttaisivat sen pahiten murjomia, miettii Annan uusi kolumnisti Juha Itkonen.
Teksti: Juha Itkonen

On tullut vietettyä aikaa perheen parissa. Tulee toki muutenkin, mutta kun monet kotoa poistumisen syyt ovat poistuneet ja kodin ulkopuolisen maailman houkutuksia merkittävästi rajoitettu, koko perheen yhteiset tunnit ovat lisääntyneet. Jopa Monopoli on kaivettu esiin.

Koska lastemme ikähaarukka on suuri, se olikin varsin mielenkiintoista. 15-vuotias pähkäili kapitalismin ja sosialismin plussia ja miinuksia. Yhdeksänvuotias halusi vain voittaa. Kolmevuotiaita kaksosia kiinnostivat Monopolin kieltämättä hienot pelinappulat, silitysraudat ja silinterihatut. Heidät olikin melko pian poistettava pöydästä Ryhmä Haun ääreen.

”Yksimielisellä päätöksellä ja hurraa-huutojen saattelemana stimuluspäätös nuijittiin hetkessä läpi.”

Siitä huolimatta peli tuntui pitkältä. Iltakin alkoi tulla. Mieleen tulivat keskuspankit ja niiden jatkuvat elvytyspaketit: sellainenhan saattaisi pistää vauhtia junnaavaan kiinteistömarkkinaan. Yksimielisellä päätöksellä ja hurraa-huutojen saattelemana stimuluspäätös nuijittiin hetkessä läpi. Kaikki osallistujat saivat pankista merkittävän käteissumman ja sen myötä toivoa – meistä neljästä kolme tosin vain hetkellisesti.

Kävi nimittäin niin, että elvytys ratkaisi pelin todellakin vauhdikkaasti. Jo ennestään parhaassa asemassa ollut pääsi rakentamaan talorivistöjä arvotonteilleen ja kuivasi pian muilta koko omaisuuden. Hetken riehakasta yhteistä ostobuumia seurasi nopeutunut, tuskaa ja eripuraa aiheuttanut konkurssiaalto. 15-vuotias mietti, että sosialismi, kenties jopa kommunismi, saattaisi sittenkin olla parempi vaihtoehto.

”15-vuotias mietti, että sosialismi, kenties jopa kommunismi, saattaisi sittenkin olla parempi vaihtoehto.”

Tuskinpa. Talon viimein hiljennyttyä, maatessani sängyssä ja odotellessani unta, mietin silti stimulusmonopolin opetuksia ja epämiellyttäviä yhtäläisyyksiä todellisen maailman tapahtumien kanssa. Niille, joilla on jo, annetaan lisää. Niiltä, joilla ei ole, viedään lopulta kaikki. Niinkö?

Tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen. Massiivisten elvytystoimien ansiosta täydelliseltä taloudelliselta katastrofilta on toistaiseksi vältytty, mikä on tietenkin kaikkein köyhimpienkin etu. Jos yritykset eivät pysy pystyssä ja raha liiku, ei työpaikkojakaan ole. Ilman työpaikkoja ja verotuloja ei ole myöskään hyvinvointivaltiota.

”Koronakriisin syvin olemus on eriarvoisuus.”

Samaan aikaan on selvää, ettei koronakriisi todellakaan koettele tasapuolisesti kaikkia. Puhe siitä, että olisimme kaikki samassa veneessä, on jollain tasolla totta mutta myös harhauttava valhe. Oli kyse sitten yksittäisistä ihmisistä, yrityksistä tai kokonaisista liiketoiminnan aloista, kriisin syvin olemus on pikemminkin eriarvoisuus. On esimerkiksi eri asia olla tällä hetkellä ministeriön virkamies kuin freelancer-muusikko. Ajat ovat kovemmat lappilaiselle matkailualan yrittäjälle kuin vaikkapa tohveleita tai tuoksukynttilöitä valmistavalle pikkufirmalle.

Jos sitten ajattelen tämän koteihinsa sulkeutuneen maailman kaikkein suurimpia voittajia, ne tuntuvat olevan niitä todellisia jättiläisiä, jo valmiiksi vaarallisen suuria ja ylikansallisia. Teleoperaattoreita, teknologiajättejä, suoratoistopalveluita. Aamuöisissä kauhukuvissani elän loppuelämäni ajassa, jossa konsertteja, teatteriesityksiä tai urheilutapahtumia ei edelleenkään ole, työt ja koulut hoidetaan etänä, kukaan ei enää edes halua tavata toisia ihmisiä oikeasti. Istumme kotisohvillamme ruutujemme äärellä algoritmien ohjaamina ja tilailemme verkosta tavaroita ja noutoruokaa.

Kamala maailma, ja kuka siinä voittaa? Ainakin Amazon, Google, Apple ja Netflix. Heillä on jo nyt vähintään kolme taloa Erottajalla. Kohta heillä on hotellit, ja peli on pelattu.

”Ihanteellisessa maailmassa koronakriisin voittajat tunnustaisivat oman kohtuuttoman onnensa ja auttaisivat sen pahiten murjomia.”

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ihanteellisessa maailmassa koronakriisin voittajat tunnustaisivat oman kohtuuttoman onnensa ja auttaisivat sen pahiten murjomia. Lisävero jättiyrityksille ja entisestään rikastuneille miljardööreille olisi paikallaan, kun raskaan velkataakan painamat valtiot yrittävät pandemian jälkeen jaloilleen.

Olisiko se sitten välittömästi sitä kommunismia? Vai hiukan inhimillisempää ja mahdollisesti elinkelpoista kapitalismia? Sääli ei kuulu Monopoliin, sen tiedän. Eikä yhdeksänvuotiaalle pitäisi enää antaa armoa lautapelissä. Oli vain niin raastavaa katsoa hänen epätoivoaan konkurssin edessä, etten yksinkertaisesti kestänyt. Annoin alennusta vuokrasta ja vähän seteleitäkin. Hän ei tietenkään voittanut, mutta hän sai aikaa käsitellä tappionsa edes jotenkin.

X