Kuka sä oot?

Kesä koettelee. Se paljastaa tunkeutuvalla valollaan likaiset ikkunat ja ne sieluntilat, jotka ikkunoiden takana asuvat. On ihan selvää, miksi kesän jälkeen niin moni toteaa, että tämä ihmissuhde oli tässä – kesä pakottaa ihmiset pysähtymään ja läpivalaisee läsnäolijat. Kesä tahtomattaan vaatii vastauksia kysymykseen: kuka sä oot, ja vastaus on usein epämiellyttävä kuultavaksi.

Ja ne odotukset. Ne ovat kesälle ihan valtavia. On saatava elämyksiä ja tarjottava elämyksiä siinä määrin, että suuruuden tavoittelusta tulee itseään suurempi asia. Me unohdamme kokonaan, miten pienet hyvät hetket ovat parhaita hetkiä, kun kuvittelemme, että suuret ja kalliit hetket ovat jotain suurempaa. Vaikka ne eivät ole.

Tavalliset työviikot ovat ihmissuhteen turvavyöhyke. Pitkät työpäivät, pakollinen netin ja nurkkajumalan tuijotus, harrastukset, saati lapset… Siinä on monta hyvää syytä, joiden takia parit eivät pysähdy pohtimaan toisiaan muuna kuin pyöröovissa pyörähtävänä kalenterin osana.

Syksyn ankeus on sekin armeliasta; ei ole energiaa miettiä ihmissuhteita, kun hädin tuskin pääsee sängystä ylös. Ihan sama kenen vierestä nousee loskaa lapioimaan. Se on ihan eri asia kuin tämä kesä, vaativa vuodenaika.

Kesä saa perheet pieniin tiloihin. Mennään mökkiin, mennään laivan hyttiin ja mennään autoissa, joissa on pakko istua lähekkäin.

Jo autoiluun valmistautuminen on parisuhderiskialtista aikaa. Voi hyvällä syyllä aloittaa puolison syyttelyn väärin pakkaamisesta, väärin tankkaamisesta, väärästä tuulilasinpesunesteestä ja väärästä kahvilaadusta, kun cappuccinon sijaan huoltikselta tulikin juhlamokkaa kevytmaidolla.

Ilmastointi ja radio ovat useimmiten väärin säädetyt ja kaasujalka joko liian raskas tai kevyt. Muistan jonkun minua kuskanneen joskus sanoneen, että ”saakohan edes Räikkösen Kimi ajaa autoa ilman tuota jatkuvaa vierestä ajamista”, ja itseni vastanneen ”en usko”.

Takapenkkiläisillä varustetut automatkat ovat ihan omassa sarjassaan, mitä parisuhderiskiin tulee.

Takapenkki elää lyhyillä tai pitkillä automatkoilla tiivistetyssä muodossa koko sen kirjon, jonka aikuiset pitkässä tylsässä arjessaan. Takapenkillä tapellaan siitä, katsotaanko ensin Barbie- vai Shrek-elokuvaa ja kumpi saa valita ensin.

Takapenkillä arvioidaan pahaan sävyyn toisen ruumiinosia, kuten että olet läski tai haiset pahalta. Takapenkillä välillä ihan lyödään toista lättyyn ja jatkuvasti ainakin syytetään: tää on sun vika, kun tää Aku Ankka luiskahti penkin väliin, sun syy, kun jäätiin ilman karkkia ja sun on vaan kaikki syy.

Mitä rankemmaksi takapenkin meno yltyy, sitä kovemmaksi käy myös etupenkin keskinäinen vihanpito.

Ja kääntäen, jos etupenkillä on hyvä tunnelma ja leppoisaa, se tarttuu takapenkille, koska lapset haistavat ilmasta kaikki vallitsevat ihmissuhdeilmapiirit ja elävät juuri niiden mukaan. Aikuisten vastuu sekin, piru vie.

Suomalaisesta parisuhdelomasta kuluu karkeasti ottaen ensimmäiset puolitoista viikkoa silkkaan tappeluun. Tappelu on niin helppoa kun sen sytykkeeksi ei juuri tarvita muuta kuin väärän näköinen vilkaisu aamiaispöydän toiselta puolelta.

Koko vuoden patoutumat päästetään kesällä hallitsettomasti ilmoille ja jokainen lause alkaa joko sanoilla: sinä aina tai sinä et koskaan. Toista ihmistä on niin paljon helpompi katsoa peiliin kuin omaa itseä.

Kun sen puolentoista viikon rajapyykin yli pääsee, voi loman loppupäässä jo nauraa yhdessä niille asioille, joille on yhdessä ennenkin naurettu.

Voi tykätä siitä tyypistä, josta alkoi tykätä silloin joskus niinä aikoina, jolloin pitkä ihmissuhde tarkoitti jotakin muuta kuin maksimissaan kahden vuoden mittaista.

Voi muistaa ne hyvät asiat ja painaa villaisella huonot. Koska, tämä saattaa olla yllättävää, meissä kaikissa on joskus jotain vikaa.

Ja lopulta: kuka sä oot on kumminkin niin paljon kivempi ajatus kuin se, että hei, sä et oo mulle enää kukaan.

Kuva: SKOY