Minna Kuukan kolumni: Ostin mopon 51-vuotiaana – liikenteessä mopoiluni ärsyttää erityisesti tällaisia autoilijoita
Teinipojat hihittelivät, kun hieroin 51-vuotiaana kauppaa moposkootterista. Harmaan italialaiseni selässä olen ihanalla tavalla vapaa, Minna Kuukka kirjoittaa.
Teinipojat hihittelivät, kun hieroin 51-vuotiaana kauppaa moposkootterista. Harmaan italialaiseni selässä olen ihanalla tavalla vapaa, Minna Kuukka kirjoittaa.
Kevät alkaa olla jo niin pitkällä, että pian taas lennän. Siltä se tuntuu.
Kiristän leuan alla kypärän kiinnityksen. Avaan kämmenet levälleen, sormet ihan haralleen hetkeksi, kuin yrittäisin venyttää ne mahdollisimman pitkiksi ennen kuin otan otteen kahvoista. Potkin alkuun vauhtia jaloilla, en vielä käännä kaasua vaan liu’un hitaasti ja äänettä porttikongista kohti katua.
Alamäessä lopulta käännän moottoriin virrat, pyörä pörähtää, valot syttyvät. Ja kohta nousen ilmaan.
Olen melko varma, että renkaat irtoavat asvaltista. Katu putoaa alaspäin. Kohoan alimpien parvekkeiden tasalle, ohi ikkunoista, joiden takana uni vielä jatkuu.
51-vuotiaana ostin itselleni moposkootterin. Vaikka mitäpä tuolla väliä, iällä.
Kaksipyöräinen minulla oli ollut jo vuosia aiemmin, mutta jossain kohtaa se tuli myytyä tuttavan perheeseen, jonka nuori oli juuri suorittanut mopokortin. Tilalle oli tarkoitus hankkia uusi ehompi, mutta asia jäi pitkäksi aikaa.
Lopulta siellä olin, mopoliikkeessä, potkiskelemassa renkaita 15-vuotiaiden teinipoikien seassa, jotka hihittelivät, kun täti hieroi kaupat. Omassa teini-iässä mopovaihetta ei koskaan tullut, vaan se tuli viiveellä vuosikymmenet myöhemmin.
Siitä edespäin olisimme yhtä, minä ja harmaa italialainen. Ja niin kävikin.
Kaupungissa asuvalle, lyhyitä välimatkoja sinkoilevalle moposkootteri on oiva menopeli. Keskustan kupeessa ei autolla kannata liikahdella, ja vaikka julkiset toimivat hienosti, on siirtyilyyn aina varattava aikaa.
”Osta polkupyörä!” kaikui vaihtoehtoinen ääni korvissa. Sellaisestakin oli kokemusta. Vaan minkäs teet, sielussa pärisi.
Lue myös Kotiliesi.fi: Kun Tuomas Välilä, 27, ajaa rallia, Päivi-äiti, 57, toimii kartturina – yksi tapa osoittaa ärtymystä kisan jälkeen on kielletty
Mopolla olen reippaasti ajoradalla osana liikennettä, vaikka se välillä tuntuu autoilijoita kiristelevän. Mitä tehokkaampi auto, sitä todennäköisemmin on mopolla jurruuttavasta ampaistava vauhdilla koukaten ohi.
Mikä lapsellinen tyytyväisyyden tunne valtaakaan, kun koukkailija on jäänyt seuraaviin liikennevaloihin ja ohitettu mature-mopoilija liukuu hitaasti siihen rinnalle. Hymyilee Hangon keksinä, nyökkää.
Tässäpä ollaan, vaikka ohittelit. Kaupunkiliikenteessä kiihdyttelyllä saavutettu etumatka yleensä sulaa valojen vaihtumiseen.
”Rouvalla on vähän liian mannermaiset ajolinjat”, totesi ensimmäisenä kesänä moottoripyöräpoliisi, joka oli hetkeä aiemmin viittoillut pysähtymään kadunreunaan. Hävetti. Olin oikonut pari edellistä kadunkulmaa myhäillen ja muina signoroina tajuamatta, että poliisi seuraili suhailua perässä ja lopulta väläytti vilkkuvaloja.
Nolottaa myöntää, että samalla olin salaa hiukan ylpeä. Pollea tavalla, jolla kiltti tyttö on saadessaan itselleen harvinaiset moitteet ja joiden takia tuntee hetken olevansa kapinallinen.
Ajolinjat ehkä joskus ovat olleet mannermaiset, mutta muuten tuntuma ei sitä ole kuin nopean siivun kesästä. Italialainen menopeli ei muuta toria piazzaksi eikä kulman näyteikkunasta heijastu ajokkinsa päällä hehkeä neitonen sifonkihuiveineen vaan pyylevä naisihminen. Emännänoloinen, jonka mopedin hantaakista roikkuu ruokakaupan muovipussi.
Usein kalsa viima pistää silmät vuotamaan. Tuuli työntyy lahkeensuusta sisään, tulkoon. Tunto kohmeisista sormenpäistä katoaa vähän ennen kuin ärhäkkä pilvi yskäisee harteille vihaisen sadekuuron, joka jää pulleina pisaroina silmälasien linsseihin. Pakottaa pysähtymään ja kuivaamaan ne.
Jatkan lentävää mielikuvatyömatkaani ja kohta näen jo katot. Punaista peltiä, mustaa, harmaata. Päivän varhaisin raitiovaunu hiljentää pysäkille.
Heleijaa! Tekisi mieli levittää kädet siiviksi, mutten irrota otetta. Hiukset lepattavat kypärän alta ja jo aamuviideltä aurinko ajaa taustapeilin kautta takaa.
Tänään ilma hulmuaa pehmeänä. Hyräilen, käännän kaasukahvaa. Taidan vielä koukata rannan kautta katsomassa nukkuvia purjeveneitä, koska voin. Nämä ovat omia reittejäni.
Ehkä lokki lähtee saattamaan töihin, leijaa yläpuolellani, kun ajan hitaasti kanavan reunaa pitkin.
Tämä tekee minusta ihmeen onnellisen, melkein yllätyn. Tämänkin ymmärsin kokea. Allani on erikoinen menopeli, jonka selässä olen oudolla tavalla vapaa ja irrallaan.
Ja jolla aamuisin lennän.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous