Marianna Stolbowin kolumni: Koulukiusaaminen vaikuttaa usein läpi elämän, ja sillä on osansa myös parisuhdeongelmiin
Koulukiusaaminen jättää kiusattuun turvattomuuden ja arvottomuuden tunteita, jotka joskus jatkuvat pitkälle aikuisuuteen. Kiusaamiskokemukset pulpahtavat esiin myös parisuhdeongelmia selvitellessä, Marianna Stolbow kirjoittaa.
Koulukiusaaminen jättää kiusattuun turvattomuuden ja arvottomuuden tunteita, jotka joskus jatkuvat pitkälle aikuisuuteen. Kiusaamiskokemukset pulpahtavat esiin myös parisuhdeongelmia selvitellessä, Marianna Stolbow kirjoittaa.
Kuluneena keväänä on mainittu ohimennen, että etäkoulu avitti monen koulukiusatun arkea. Ajatus on hirvittävä. Pisa-pärjääjien peruskoulu on monelle nuorelle niin karmea paikka, ettei muu kuin etäkoulu ole heitä auttanut.
Vanhemmat jännittävät valmiiksi, ettei oman lapsen kohdalle moista tapahtuisi, mutta kukaan ei voi ennakoida, kenen kohdalle arpa lankeaa. Kiusaamisen aiheeksi kelpaa mikä tahansa syy. Seurauksiin törmää tuon tuosta, sillä kokemuksen lonkerot ulottuvat pitkälle aikuisikään.
Eräässä läheltä seuraamassani koulukiusaamistapauksessa vanhemmat toimivat 11-vuotiaan kohdalla ripeästi. He soittivat opettajalle kysyäkseen, missä mättää, kun aiemmin koulun jälkeen kavereiden kanssa leikkinyt tyttö oli uuden koulun aloitettuaan iltapäivisin aina yksin. Opettaja ihmetteli tätä, sillä hän oli luotsannut ryhmää ensimmäiseltä luokalta saakka ja aina oli ollut ”oikein mukavaa”. Todellisuudessa luokassa oli yksi, erityisen huonon itsetunnon omaava tyttö, joka kuljetti omasta pahasta olosta johtuen muuta luokkaa perässään, ja suurin osa kilteistä tytöistä totteli.
Luokan vanhempiin otettiin yhteyttä ja kysyttiin, oliko heillä tiedoissa, miksei uutta oppilasta kutsuttu mukaan synttäreille (kahteen vuoteen), ja tiesivätkö vanhemmat sattumoisin tilanteesta mitään. Valistuneilta, yhteiskunnallisesti suvaitsevaisiksi itsensä luokitelleilta vanhemmilta saatiin kaksi vastausta: A) yksitoistavuotiaan kaverivalintoihin eivät enää vanhemmat voi vaikuttaa ja B) muut lapset olivat tunteneet toisensa jo niin pitkään, että mukaan oli ”hankala” päästä. Vanhemmat siis nostivat kätensä pystyyn, sillä 11-vuotiaat päättävät heidän mielestään jo itse näistä asioista.
Olen nähnyt, kuinka kansainvälisissä kouluissa eri puolilla maailmaa vanhemmat aktivoituvat, kun uusi oppilas tulee luokalle. Koska moni ekspatriaattilapsi joutuu asettumaan usein uuteen luokkaan, joskus jopa vajaalla kielitaidolla, vanhemmat itse toimivat aktiivisesti ja kutsuvat uutta oppilasta kotiin, jotta tämä tuntisi olonsa tervetulleeksi.
Yksi luokan tytöistä totesi, että et sä vittu tajuu, ettei kukaan haluu olla sun kaa.
Näkemässäni tapauksessa oppilas ei koskaan saanut kutsuja minnekään eikä keneltäkään. Kun uusi tyttö kysyi iloisesti koulun käytävällä ensimmäisinä päivinä, että kuka haluaisi tulla meille koulun jälkeen, yksi luokan tytöistä totesi, että et sä vittu tajuu, ettei kukaan haluu olla sun kaa.
Koulunkäynti muuttui tuon jälkeen vastenmieliseksi, koulu turvattomaksi paikaksi. Keskittyminen ei enää onnistunut, sillä sieluun lyötiin lovi, jonka johdosta peruskoulun jälkeiset koulut jäivät kaikki kesken.
On olemassa palvelumuotoja, kuten Tukikeskus Valopilkku, joissa koulukiusaamistapauksia ratkotaan aina 30 ikävuoteen asti. Itse kuulen työssäni parisuhdekouluttajana asioita, jotka vievät parisuhdepulmien pohtimisen lapsuuden kiusaamiskokemuksiin. Sellaisiin, joissa istutettiin uskomus siitä, että ihan oikeasti kukaan ei kuitenkaan ole sinusta kiinnostunut tai et pohjimmiltasi ole sellainen, josta joku voisi välittää. Tällaiset kokemukset heijastuvat ihmisen kouluttautumiskykyihin, yhteiskuntaan integroitumiseen, parisuhteisiin ja perhe-elämään eli mielenterveyteen pitkälle aikuisiässä.
Se on kaikkien vanhempien kauhu – omien lasten kohdalla. Olisi mukavaa, jos asiaa pohdittaisiin myös kiusatun näkökulmasta ja asioista puhuttaisiin ei-kiusattujen omien lasten kanssa mahdollisimman paljon.
Koulukiusaaminen on kuin loinen, jota hän kantaa sisällään läpi elämän.
Esimerkki-ihminen, josta kirjoitin, kuvasi kokemustaan sanomalla, että koulukiusaaminen on kuin loinen, jota hän kantaa sisällään läpi elämän. Välillä se pitää pienempää ääntä, mutta työpaikoilla tai sosiaalisissa tilanteissa se nostaa päätään ja muistuttaa, ettet ole mistään kotoisin ja voisitko pitää pääsi kiinni, kun muut puhuvat.
Tajuan hyvin, etteivät opettajat kykene vahtimaan, mitä koulutiellä saati somessa tapahtuu. Mutta voisivatko vanhemmat pohtia kielenkäyttöään? Antaa mallia siitä, miten uuteen ihmiseen suhtaudutaan, kuinka poissaolijoista puhutaan. Pilkkapuheen ja pahanpuhumisen välttäminen perhetilanteissa on peruskauraa kiusaamisen kitkemiseksi. Poissaolevia ei tarvitse arvostella arvostelemisen ilosta.
Marianna Stolbow on kirjailija ja kouluttaja, joka etsii vastausta kysymykseen,
mitä rakkaus on.
Kommentit
Samaa mieltä
Kommentit
Kiitos tästä kirjoituksesta! Itse koulukiusattuna 10 vuotta, koulun alkamisesta lähtien. Nyt olen 30-vuotias aikuinen. ”–istutettiin uskomus siitä, että ihan oikeasti kukaan ei kuitenkaan ole sinusta kiinnostunut tai et pohjimmiltasi ole sellainen, josta joku voisi välittää.” todellakin! Kiusaajat elävät yhä pääni sisällä, yhä hokien sitä kuinka olen vaan maailman rumin, tyhmin, lihavin, ärsyttävin ja olisi vaan kaikille parempi jos ”menisin pois”. On yllättävää kuinka hirveiden kokemusten kanssa oppii vain elämään ja selviytymään, tietenkin on niitä jotka eivät pysty. Koska tämä koulukidutus saataisiin loppumaan?
Hei!
Kiitos tuhannesti Valopilkun esiin nostamisesta. Haluaisin korjata, että Valopilkussa ei ole 30-vuoden yläikärajaa vaan koulukiusaamisen jälkihoitoa tarjotaan kaiken ikäisille ilman rajaa.
Ystävällisin terveisin,
Anna Mattila Valopilkusta
Todella tärkeä, hyvä kolumni. Vanhemmat: omien lasten ja tilaisuuden tullen omien lasten kavereiden kanssa kiusaamisesta (johon joukon ulkopuolelle sulkeminen tietysti kuuluu) keskusteleminen on todella tärkeää. Opettajat eivät näe kaikkea – kiusaaminen tapahtuu hirveän usein nykyään verkossa. Aikuisten opettajana näkee, kuinka pitkään ja merkittävästi kiusaaminen vaikuttaa ihmiseen. Meillä olisi paljon vähemmän kokonaisvaltaista syrjäytymistä, ahdistuneisuutta, masennusta, työkyvyttömyyttä, sairauspoissaoloja jne. jos kiusaamista saataisiin vähennettyä. Vanhemmilla on paljon tekemistä, ajateltavaa ja omia murheita, mutta kiusaamisesta keskustelemista pitäisi priorisoida. Samoin kiinnittää huomiota omiin asenteisiin ja sävyyn sekä sanoihin, joilla puhuu ihmisistä ja ihmisille – juuri kuten Marianna kolumnissa sanoo. Kiitos Valopilkun esiin ottamisesta!
Samaa mieltä
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous