Nadia Mosa
Nadia on asunut Suomessa 20 vuotta ja pitää työstään päiväkodissa.
Ihmiset ja suhteet

Lastenkirjat piilotettiin Talibanilta – vielä jonain päivänä Nadia Mosa palaa Afganistaniin ja toteuttaa haaveensa

Kabulissa varttunut Nadia Mosa, 47, on saanut rakentaa rauhassa hyvän elämän Suomessa, mutta suree Afganistaniin jääneiden ystäviensä puolesta.
Teksti: Tyyne Pennanen Kuvat: Sampo Korhonen ja Nadia Cohin kotialbumi

Lapsena Nadia Mosa, 47, rakasti lukemista. Hänellä ja hänen pikkusiskollaan oli tapana lukea iltaisin kynttilänvalossa. He asuivat Afganistanissa Kabulissa, eikä talossa ollut sähköä. Kun tuli täysikuu, he riemastuivat: he voisivat lukea koko yön!

Kirjastot olivat – ja ovat edelleen – harvinaisia Afganistanissa. Siskot onnistuivat kuitenkin haalimaan kirjoja perheen ja suvun piiristä. Aikuisikään mennessä Nadia oli ahminut persian kielellä niin länsimaisia kuin persiankielisiä klassikoita.

Nadian äiti oli kotiäiti ja isä työskenteli upseerina armeijassa. Vanhemmat halusivat, että kaikki kahdeksan lasta sukupuoleen katsomatta hankkisivat korkeakoulutuksen.

Nadia sai lapsen hyvin nuorena, mutta hän ei jäänyt kotiäidiksi, vaan lähti opiskelemaan arkkitehtuuria. Opiskelujensa ohella hän työskenteli virkailijana presidentin kansliassa. Hän ehti opiskella vain muutaman kuukauden ennen kuin Taliban valloitti Kabulin.

”Olin onnekas, kun he eivät lyöneet minua kepillä”

Se tapahtui 27. syyskuuta vuonna 1996. Nadia oli ollut vanhimman siskonsa luona käymässä, ja kun hän oli palaamassa illalla kotiin, Talibanin miehet pysäyttivät hänet kadulla. Hän oli pukeutunut farkkuihin, lyhythihaiseen takkiin ja huiviin, joka peitti vain hiukset. Sylissään hän kantoi poikaansa.

– He kysyivät, että eikö minulla ollut kotona edes lakanaa, jonka olisin voinut heittää päälleni. Vastasin, että jos olisin tiennyt, että he ovat kaupungissa, olisin peittänyt itseni. He antoivat minun mennä, ja olin onnekas, kun he eivät lyöneet minua kepillä. Sitä he tekevät siellä nyt.

Neljän kuukauden kuluttua Nadian, hänen poikansa sekä vanhimman siskonsa perheineen onnistui paeta Pakistanin kautta Iraniin Teheraniin. Vanhemmat ja muut sisarukset seurasivat vuoden jälkeen perässä.

–He olivat pahoinpidelleet kaksi veljeäni niin, että he saivat murtumia.

Nadia Cohi Helsingissä

Talibanit vainosivat tadzikkeja, etnistä ryhmää, johon Nadia perheineen kuului.

Iranissakin oli vaikeaa: heillä ei ollut oikeutta opiskelemiseen ja työllistyminen oli hankalaa. Jonkin aikaa Nadia työskenteli kellotehtaassa.

Nadian tilanne oli erityisen monimutkainen, koska hän oli yksinhuoltaja. Vaikka Taliban olisikin saatu syöstyä vallasta, hän ei olisi halunnut palata Afganistaniin. Siellä nainen ei saanut asua ilman miestä, joten Nadian olisi täytynyt asua joko vanhempiensa tai jonkun miespuolisen sukulaisensa luona.

Kun poika alkoi lähestyä kouluikää, Nadia kirjoitti YK:n pakolaisjärjestölle, että heidän on nyt saatava turvapaikka, jotta lapsi pääsisi kouluun. Se järjestyi Suomesta, ja hän saapui tänne kesällä 2001 poikansa ja alaikäisen siskonsa kanssa.

Nadia alkoi opiskella suomen kieltä, kouluttautui lähihoitajaksi ja sai työpaikan lastentarhasta. Hän on työskennellyt päiväkodissa melkein 15 vuotta ja opiskelee parhaillaan varhaiskasvatuksen opettajaksi.

Muutto Suomeen pelasti hänet.

– Täällä sain olla yksinhuoltaja ja hoitaa omat asiani. Olen saanut olla itsenäinen ja vapaa. Ne ovat olleet minulle täällä parhaimmat kohokohdat.

Vuosi Kabulissa: ”Se oli elämäni parasta aikaa”

Vuonna 2017 Nadia sai virkavapaata työstään, ja hän palasi Kabuliin. Taliban ei ollut enää vallassa, koska Yhdysvallat oli lähettänyt sinne joukkojaan syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen kitkeäkseen terrorismia. Nadia opiskeli Kabulissa yliopistossa vuoden verran yhteiskuntatieteitä. Hän olisi halunnut jatkaa opintojaan, mutta ei saanut enempää virkavapaata, eikä halunnut menettää työpaikkaansa päiväkodissa.

– Se vuosi oli elämäni parasta aikaa, hän sanoo.

Hänen juristisiskonsa, jonka kanssa hän oli pienenä lukenut kirjoja, asui Kabulissa. Kun taliban oli syösty vallasta, sisko oli palannut Afganistaniin. Siskoilla oli kaupungissa kaksi muuta hyvää ystävää, jotka olivat asuneet länsimaissa. Samanhenkinen poppoo viihtyi yhdessä.

Nadia ja sisko

Nadia (takana) viisi vuotta sitten Kabulissa isosiskonsa kanssa, joka on nyt paennut Pakistaniin.

Nadia on asunut niin pitkään Suomessa, että hänellä on ystäviä myös täällä. Hän on kuitenkin huomannut, että Suomessa naisten ystävyyssuhteet ovat usein kahdenkeskeisiä, ja välillä hän kaipaa isompaa naisporukkaa.

– Siinä on jotakin hyvin terapeuttista ja lämmintä, hän sanoo.

”Joka kerta, kun puhumme, hän itkee”

Viime elokuussa monen afganistanilaisen maailma­ romahti, kun Yhdysvallat veti joukkonsa pois ja Taliban valloitti maan uudestaan. Naisten ja tyttöjen eteen 20 vuoden aikana tehty työ valui viemäriin. Nadia ei voi puhua nykytilanteesta itkemättä. Hänen juristi-siskonsa on paennut Pakistaniin.

Nadia pitää päivittäin yhteyttä naispuolisiin ystäviinsä, jotka elävät tällä hetkellä käytännössä vankeudessa. Yliopistossa opiskelleita naisystäviä ei ole päästetty enää opintoihinsa.

– Yksi tuttavani ei ole uskaltanut poistua kotoaan pian kahteen kuukauteen. Joka kerta, kun puhumme, hän itkee. Kaikki Afganistanissa olevat naispuoliset ystäväni ovat erittäin ahdistuneita. He ovat loukussa, Nadia kertoo.

Miksi äärimuslimit pääsivät valtaan? Miksi Yhdysvaltojen ja EU:n 20 vuoden työ Afganistanissa valui hukkaan? Miksi Yhdysvallat teki sopimuksen Talibanin kanssa? Näitä kysymyksiä Nadia nyt pyörittelee päivästä toiseen.

– Taliban on terroristijärjestö, jota ei voi erottaa Isiksestä. Se on hyvin vaarallinen, myös muille kuin afganistanilaisille.

”Emme saa jättää Afganistanin naisia yksin”

Nadia toivoo, että suomalaiset auttaisivat Afganistanin naisia ja tyttöjä.

– Heidät on jätetty yksin. Toivon, että ihan tavalliset suomalaiset naiset puhuisivat heidän puolestaan. Ja että Suomen valtio, jota johtavat naiset, veisi asiaa eteenpäin EU:ssa. Emme saa jättää Afganistanin naisia yksin.

Nadia kävi Afganistanissa viime kesänä, juuri ennen kuin Taliban valloitti maan. Hän on ostanut maaseudulta pienen tontin, jolle hän haaveili rakennuttavansa kirjaston paikallisille lapsille.

Vuosien varrella hän on ostanut säästöillään persiankielisiä lastenkirjoja, joita tuttavat ovat vieneet Afganistaniin. Hänen haaveidensa kirjastossa lapset saisivat lukea, leikkiä ja pelata. Jonain päivänä kirjaston voisi laajentaa naisten kahvilaksi, jossa myös naisia opetettaisiin lukemaan. Heille opetettaisiin arkisia taitoja, kuten hygieniasta huolehtimista.

Nadia ei tiedä, milloin hän voi palata Afganistaniin. Jos Taliban löytää lastenkirjat, he tuhoavat ne. Siksi ne ovat tällä hetkellä piilossa.

Nadia Cohi tontilla

Nadia lähellä omaa tonttiaan, joka sijaitsee Afganistanissa maaseudulla. Hän haaveilee, että jonain päivänä siellä olisi kirjasto lapsille.

Asiantuntijat: Näin Suomi voi auttaa

Taliban on estänyt yli 12-vuotiaiden tyttöjen koulunkäynnin Afganistanissa.

– Tällä hetkellä se on ainoa maa maailmassa, jossa tyttöjen koulunkäynti on kielletty, sanoo Naisjärjestöjen Keskusliiton pääsihteeri Terhi Heinilä.

Naisten on ollut vaikeata palata yliopistoihin tai työpaikoilleen. Heidän liikkumistaan ulkona on rajoitettu. Jos he liikkuvat ulkona, heidän täytyy peittää vartalonsa ja kasvonsa. Toimittaja ja aktivisti Zahra Karimy kertoi A-Studiossa (Yle, 27.9.2021) tädistään, jota oli lyöty kepillä, koska Talibanin miesten mukaan kaavun alta oli vilahtanut ihonvärisen sukan verhoama nilkka.

– Naisten osallistuminen yhteiskuntaan on vaakalaudalla. Tämä on niin vakava ihmisoikeuksien ja naisten oikeuksien loukkaus, että emme voi ummistaa silmiämme, Heinilä sanoo.

Mitä pieni Suomi voi tehdä?

– Suomi voi toimia Pohjoismaiden, EU:n tai YK:n kehyksissä. Suomessa apua voidaan kanavoida naisjärjestöjen kautta. Kansainvälisten yhteisöjen ja järjestöjen maalle antama tuki tulee sitoa naisten oikeuksien toteutumiseen, Heinilä sanoo.

On myös pidettävä ääntä. Näin teki presidentti Tarja Halonen, jonka aloitteesta julkaistiin syyskuussa globaali naisjohtajien vetoomus Afganistanin naisten ja tyttöjen oikeuksien suojelemiseksi.

Suomessa asuva afganistanilaistaustainen aktivisti ja lääketieteen opiskelija Zahra Alimy on esittänyt, että Suomi voisi avata englanninkielisen stipendiohjelman nuorille aktivistinaisille ja vähemmistöjen edustajille. Mari Holopainen (sd.) on jo tehnyt tästä kirjallisen kysymyksen eduskunnalle.

– Tällä hetkellä Afganistanista pakenee koulutettuja ihmisiä, jotka ovat pitäneet yhteiskuntaa yllä. Suomessa puhutaan paljon siitä, että tänne halutaan huippuosaajia. Tämä voisi olla sellainen mahdollisuus, Zahra Alimy sanoo.

Hän kuitenkin huomauttaa, että etnisten vähemmistöjen naiset, kuten hazarat ja sikhit, ovat kaikista haavoittuvaisimmassa asemassa. Tällä hetkellä kiintiöpakolaisten joukossa ei ole afganistanilaisia, ja Alimy toivoo tähän muutosta. Hän toivoo myös perheenyhdistämisen helpottamista.

Alimy pelkää Talibanin valtaannousun lisäävän kansainvälisen terrorismin uhkaa. Hänen mielestään tärkeintä on, että Suomi ei tunnusta Talibanin hallintoa.

– Suomalaisten poliitikkojen ei pitäisi lähteä valkopesemään Talibania, vaan suhtautua siihen terroristijärjestönä, mikä se oikeasti on. Humanitääriselle avulle on asetettava tiukat ehdot, kuten naisten oikeuksien kunnioittaminen, Alimy sanoo.

Suomessa asuvia afganistanilaistaustaisia maan tapahtumat ovat järkyttäneet syvästi, kertoo monikulttuurisen naisjärjestön Monika-Naiset-liiton toiminnanjohtaja Jenni Tuominen. Moni on huolissaan maassa asuvista läheisistään. Monika-Naiset-liitto on lisännyt farsin- ja dariankielistä kriisiapua naisille.

Korjattu 5.11.: Nadian sukunimi on Mosa, toisin kuin jutussa alun perin kerrottiin.

X