Irja Askolan, 70, elämä palvelutalossa on yllättävän vapaata, mutta kahvinkeitintä ei saa olla ja yöt muualla pitää ilmoittaa

Piispa emerita Irja Askola, 70, muutti palvelutaloon ja luopui lähes kaikista tavaroistaan. Hän haluaa itse päättää, missä ja miten elämänsä viimeiset vuodet viettää.

Yleensä palvelutaloon muutetaan omaisten suostuttelemana, kun kotona pärjäämisessä on liikaa haasteita.

Irja Askola jäi eläkkeelle Helsingin piispan virasta vajaat kuusi vuotta sitten, ja hän on perusterve 70-vuotias, joten asuinpaikka palvelutalossa kuulostaa yllättävältä. Edellisen kerran olemme tavanneet kodikkaassa kolmiossa Kruununhaassa, jossa hän asui vielä puoli vuotta sitten.

Pohjois-Helsingissä sijaitseva palvelutalo on alansa parhaimmistoa, vehreällä alueella hyvien yhteyksien päässä keskustasta. Ulko-ovi avautuu automaattisesti, ja ensimmäinen kohtaamani asukas liikkuu rollaattorilla. Hän on tyytyväinen, että hissien ovet odottavat hitaampiakin. Oleskelu- ja ruokalatilat sekä asuinkäytävät muistuttavat keskitason hotellia tai asuntolaa.

– Tämä on minun kotini, Irja Askola esittelee 25 neliömetrin kokoista huonettaan.

Huoneessa on sänky, pöytä, tuoleja sekä hyllyjä, mutta ei keittiönurkkausta tai edes kahvinkeitintä, turvallisuussyistä. Plussapuolia on, että palvelu pelaa kuin all inclusive -hotellissa: On aamiainen, lounas, päiväkahvi ja päivällinen. Siivous ja pyykit hoidetaan talon puolesta. Irja pahoittelee huoneen epäjärjestystä ja kertoo, että osa muuttotavaroista on vielä laatikoissa.

– Jouduin luopumaan paljosta ja haluan käydä kaikki viimeisetkin tavarani läpi. En aio säästää mitään turhaa. Ihminen pärjää aika vähällä.

Vastuunkantaja

”Joku voi nähdä palvelutalon liian varhaisena vaihtoehtona tai jopa luovuttamisena, mutta minulle tämä oli luonteva ratkaisu. Ajattelen, että kyse on valmistautumisesta ja suunnitelmallisuudesta. Voin elää täyttä elämää ja olla sosiaalisesti sekä yhteiskunnallisesti aktiivinen, vaikka asunkin täällä.

Päätökseni kypsyi pikkuhiljaa, ja halusin tehdä sen, kun olen kykeneväinen hoitamaan itse asiani.

Minulla ei ole puolisoa eikä lapsia, ja ainoat läheiset sukulaiseni ovat Itä-Suomessa asuva siskoni ja hänen perheensä. En halua sälyttää vastuuta omista olosuhteistani läheisteni kannettavaksi. Koen tämän hyväksi paikaksi, ja ainakaan kenenkään ei tarvitse kärrätä minua johonkin satunnaiseen hoitolaitokseen. Mielestäni tämä on lähimmäisenrakkautta jälkeen jääviä läheisiä kohtaan.

Vuosi sitten keväällä vetäydyin julkisuudesta sairauslomalle. Minulla oli jälkijättöinen masennus. Uuvuin monien asioiden yhteisvaikutuksesta: seitsemän vuoden mittaisesta piispan kaudestani, vihapuheista, liiallisesta suorittamisesta, salailemastani rintasyövästä sekä yksin potemastani koronasta.

Ehkä uupumus vaikutti osaltaan siihen, että järjestin vanhuuden asumiseni kuntoon. Tutkailin erilaisia asumisvaihtoehtoja, ja tämä tuntui parhaalta. Samalla olen luopunut isosta osasta tavaroitani ja valmistellut kaiken mahdollisen: edunvalvontapaperit, testamentit, hautajaistoiveeni…”

Kiltti esikoinen

”Samalla kun elinpiirini on pienentynyt, olen opetellut olemaan hyödytön. Se ei ole helppoa, koska lapsesta asti olen pyrkinyt nimenomaan olemaan hyödyksi.

Olin kahdeksanvuotias, kun isäni kuoli. Olin ollut isin pikku Iiri, mutta silloin maailmani musertui. Perheen esikoisena ajattelin, että minun pitäisi ottaa vastuu ja tukea äitiä, mutta en jaksanut enkä pystynyt. En halunnut edes elää enkä mennä kouluun.

Viisas kansakoulun opettaja palautti elämänhaluni. Hän antoi minulle valkoisen tulppaanin. Kukka oli niin kaunis, ja tiesin, että sellainen annetaan yleensä aikuiselle. Ajattelin, että kyllä minä selviän.

Seuraavat tärkeät kohtaamiseni koin kirkossa ja kirjastossa. Opin, että yksikin ymmärtäväinen ja huomioiva aikuinen vaikeana hetkenä voi olla lapselle korvaamattoman tärkeä. Teini-iässäkään en kapinoinut kotia vastaan. Äidillä oli tarpeeksi kova elämä muutenkin. Hän maksoi pitkään isän velkoja, enkä halunnut millään lailla lisätä hänen taakkaansa.

Minua kohdeltiin kuten muitakin vastuullisia tyttöjä: luotettiin ja annettiin yhä enemmän vastuuta. Nyt ajattelen, että vastuullisia lapsia pitäisi pikemminkin kannustaa hassuttelemaan ja hupsuttelemaan.”

Alisuoriutuja

”Pääni on 47-vuotias, kehoni 75-vuotias, todellisuudessa täytän joulukuussa 71. Olen tunnustanut itselleni, että olen ikääntynyt. Ehdin ja jaksan yhä vähemmän. Ikäni huomaan siitä, että kaikki sujuu hitaasti ja tavarat ovat usein hukassa. Toisen silmäni näkö on heikentynyt, toinen polvi reistailee, enkä ole liikkeissäni yhtä ripsakka kuin ennen. Ajoittain tunnen itseni alisuoriutujaksi.

Sairastuin rintasyöpään vuonna 2014. Olin silloin piispana enkä halunnut ottaa sairauslomaa enkä edes puhua taudistani. Ensimmäisenä naispiispana minulla oli paine näyttää, että minä pärjään. Kävin hoidoissa ja sinnittelin töissä.

Nyt ajattelen, että oman heikkoutensa myöntäminen on vahvuutta. Minun olisi pitänyt levätä ja sallia itselleni mahdollisuus myötätuntoon. Jälkiviisaana yritän hoitaa nykyään itseäni kaiken suorittamisen edestä. Kasvovoiteeksi sivelen kiitollisuutta ja silmänympärysten rypistyvälle iholle taputtelen kunnioitusta.

Ehkä suurin oppimishaasteeni on, että en vaadi itseltäni liikoja. En kaipaa isoja kokemuksia, vaan päivän iloksi riittää puistossa ihmettely tai hyvät päiväunet.”

Ei ihan sovussa

”En pidä siitä, että minulle on tullut melkoisesti lisäkiloja. Tanssin pikkutyttönä balettia ja olin aikuisena normaalin liikunnallinen. Nyt olen vähän kömpelö ja liikun huonosti, hengästynkin. Minun on välillä vaikea sopeutua nykyiseen itseeni, en ole oikein sovussa kehoni kanssa.

Lapsena ihailin kotini lähellä olevan kemikaliokaupan myyjää. Hänellä oli ihania voiteita ja tuoksuja, ja ajattelin, että isona minullakin on samanlainen tupeerattu tukka. Inhosin kiharaa hiuspehkoani.

Ehkä johtuen varhaisesta isän menetyksestä minun oli vaikea löytää omaa naisellisuuttani ja hyväksyä ulkonäköäni.

Kasvuani ja itseni hyväksymistä auttoivat työjaksot ulkomailla sekä tutustuminen feministiseen teologiaan. Tajusin, että historian ja Raamatun tulkinta on tehnyt naisista näkymättömiä. Sieltä löytyy kuitenkin monia esikuvallisia naisia, joiden varaan saatoin rakentaa naiseuttani.

Oli omia arvojaan toteuttava pakolaisnainen Ruth sekä liikenainen Lydia. Eikä Mariakaan ollut vain joulunäytelmissä nukke sylissä istuva ja ilman vuorosanoja jäänyt statisti, vaan itsellinen ja fiksu ihminen. Olisin eri ihminen ilman kansainvälisiä feministisiä ystäviäni ja vuosia Yhdysvalloissa sekä Sveitsissä.”

Putous eläkkeelle

”Piispantyö oli antoisaa mutta ajoittain raskasta. Haaveilin eläkepäivistä ja siitä, kuinka minulla olisi vihdoin aikaa matkusteluun, ystäviin ja lukemattomiin kirjoihin. Saisin olla rauhassa.

Opin, että kannattaa varoa, mitä toivoo. Pimeänä syysiltana tulin kotiin lähtömessusta ja seuraavana aamuna ei ollutkaan työtovereita, ei apua tietotekniikassa eikä työterveydenhoitoa. Tunsin itseni hyödyttömäksi ja tarpeettomaksi. Pääsin vähitellen kiinni arkeen, kun myönsin, että en ole lomalla, vaan tämä on uusi elämäni.

Minua auttoi myös se, kun hakeuduin vapaaehtoistädiksi päiväkotiin. Minulla ei ole omia lapsia, joten se kaikki oli uutta. Lapset opettivat minut ihmettelemään asioi­ta ja antoivat iloa elämääni.

Jälkiviisaana neuvoisin nuorempaa itseäni, että älä ainakaan jää eläkkeelle marraskuussa. Äläkä tee suunnitelmia vaan anna ajan lipua ja kuulostele, mitä haluat. Tärkeintä on, että säilytät uteliaisuutesi ja kokeilet rohkeasti jotain uutta.

Muistuttaisin myös, että pidä jo työaikana yhteyttä ystäviisi, sillä mitä vanhemmaksi tulet, sen vaikeampi on luoda syviä ystävyyssuhteita. Nuorena ihminen tutustuu myös uuden ystävänsä taustaan. Minullakin on vielä muutamia ystäviä, joiden vanhemmatkin olen tavannut, ja joitakin, jotka ovat tunteneet minun äitini.”

Vapaa laitoksessa

”Kävin seurakuntanuorena laulamassa joululauluja Lauritsalan vanhainkodissa, joka tuntui vanhusten hoitolaitokselta. Nykyisen kotini ilmapiiri on asukkaita kunnioittava ja kuunteleva sekä yksityisyyttä suojeleva. Hoitotiimi on pätevä, mutta ei lainkaan hössöttävä tai hierarkkinen. Kukaan ei tule koputtamaan oveen, että nyt alkaa tuolijumppa tai etkö osallistu yhteislauluun. Palvelu pelaa ja ruoka on hyvää. Yleensä syön aamiaisen lisäksi yhden lämpimän aterian päivässä.

Osa asukkaista liikkuu huonosti, ja jotkut ovat muistisairaita, joten oma kuntoni tuntuu pienistä krempoista huolimatta oikein hyvältä. Tavallaan on kivaa olla paikan kuopus.

On ollut myös avartavaa huomata, kuinka kirkkaasti ajattelevia ja fiksuja monet minua parikymmentäkin vuotta vanhemmat asukkaat ovat. Olen saanut täältä jo ystäviä ja käynyt hyviä keskusteluja.

Miinuspuolena on se, että onhan tämä laitos. Kruununhaassa minulla oli kiva lapsiperhe seinänaapurina, ja sosiaalinen piirini oli muutenkin laajempi. Sikäli tämä on kodinomainen, että kukaan ei valvo liikkumistani. Ainoastaan yön poissaolot täytyy ilmoittaa. Täällä saa käydä vieraita, ja heille voi tilata tarjoilun, mutta yleensä sovin tapaamiset kaupungille, koska on kiva saada vaihtelua arkeen.”

”Vähemmistöjen puolustaminen nousee uskostani.”

Yksityisin alue

”Minulta on usein kysytty lapsettomuudesta ja rakkaussuhteista. Ensin mainittu on mielestäni turha kysymys, jonka pohtiminen olisi jälkiviisautta. Olen naimaton enkä ole äiti, mutta en jossittele tai kadu valintojani. Elämäni on ollut rikasta. En voi tietää, miltä olisi tuntunut, jos asiat olisivat menneet toisin.

Kun tulin piispaksi, minulta tivattiin, olenko lesbo, eikä minua uskottu, kun sanoin olevani hetero. Minusta se oli loukkaavaa, sillä vähemmistöjen puolustaminen nousee uskostani eikä se ole seurausta seksuaali-identiteetistäni.

Olen tehnyt selkeän päätöksen, että en puhu rakkauksistani ja miessuhteistani julkisuudessa. Haluan säilyttää yksityisyyteni enkä tahdo arvottaa ihmissuhteitani.

Iän karttuessa tunnen yhä vahvemmin olevani sukuni tuote. Olen yhteiskunnallisista asioista kiinnostunut, sosiaalisesti aktiivinen laulava ja runoileva eteläkarjalainen. Äitini suku oli sosiaalidemokraattinen, ja minut on kasvatettu tasa-arvoiseksi. Nuorena minulla oli näkemysteni takia vaikeuksia löytää paikkaani kirkossa.

Ensimmäinen nainen vihittiin papiksi Suomessa vuonna 1988, ja minut vihittiin samana vuonna. Olin ensimmäisten joukossa.

Tavallaan olen jatkanut äitini suvun työtä vähäväkisten puolesta. Kun halusin edistää tasa-arvoa, sain tuen lisäksi paljon vihapostia ja jopa uhkauksia myös kirkon sisältä.”

Luopumisen taito

”Olen miettinyt luopumisen teologiaa ja hengellistä ulottuvuutta. Me valmistaudumme luopumiseen jo ennen syntymää. Joudumme jättämään suojaisan ja ihanan kohdun ja siirtymään kylmempään maailmaan. Sen jälkeen luovumme äidin rinnasta, tutista, päiväkoti- ja koulukavereista, maitohampaista, vanhemmistamme, työelämästä…

Luopuminen on osa kasvukertomusta, ja siihen liittyy mahdollisuus uuden oppimiseen. Jokaiseen luopumiseen silmikoituu myös käsittelemättömiä tunteita ja edellisten luopumisten muistoja.

Olen saanut matkustella paljon ja haaveilin eläkkeelle jäädessänikin matkustelusta. Sitten tulivat korona ja sota. Nykyisin matkustamisen esteet ovat myös ilmastonsuojeluun liittyviä. Ehkä ainakin kaukomatkani on jo matkailtu.

Olen kirjoittanut runoja ja haaveilen, että kirjoittaisin vielä yhden kirjan. Se voisi olla jotakin omakohtaista.

Haaveilen myös siitä, että uskaltaisin olla mieleltäni kevyempi. Vanhana pitää kokeilla ja uskaltaa.”

Takaisin kotiin

”Pelkään vakavaa sairastumista, kovia kipuja, yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Hoitoalan tilanne on Suomessa lohduton, eikä apua ole aina helppo saada. Olen tyytyväinen, että nykyisessä asunnossani minusta pidetään tarvittaessa huolta.

Sairastin koronan ensimmäisten joukossa, ja taudin laahus oli pitkä. Muutaman viikon olin niin väsynyt, että jaksoin tuskin kävellä vessaan oksentamaan. Olin liian heikko hakemaan apua, mutta en kyllin sairas, että olisin päässyt sairaalaan. Viruin yksin kotonani yli kaksi kuukautta. Vain naapuriapu piti toivoa yllä.

Tajusin, että elämä on hauras eikä sitä voi hallita. Ero maallisen ja tuonpuoleisen elämän välillä on vain ohut verho.

Kuolema sinänsä ei pelota. Ajattelen, että se on paluuta kotiin ja luopumisen loppututkinto. Eräänä päivänä hengitys loppuu, ja liu’un tuonpuoleiseen. Siirryn sinne, mistä olen tullut. Kuvitelmissani taivaalliset portit ovat auki ja ihanat enkelit tulevat minua vastaan. Siuta on jo odoteltukin, he sanovat, ja tiedän tulleeni kotiin.”

Sinua voi kiinnostaa myös:

1. Ihmissuhteet

   Aikalisä puolisosta – Liisa, 38, pohti eroavansa, mutta ratkaisu olikin 3 kuukauden muutto vuokralle: ”Palaaminen oli oikein”

2. Terveys

   Ravitsemusterapeutti Leena Putkonen löysi ADHD-diagnoosin myötä ratkaisun vatsavaivoihinsa: "Ärtyvän suolen oireyhtymä on myös stressisairaus"

3. Lifestyle

   2 kauneinta koirarotua on selvillä! Somekansa on puhunut – Annan lukijoille kysymys oli myös eettinen