Kaisa, 47, saattohoiti äitiään ja suri lapsettomuuttaan – raskaan vaiheen jälkeen elämä yllätti nelikymppisenä
Kaisa Kuurne kasvoi boheemissa kodissa vauhdikkaaksi seikkailijaksi. Äidiltään hän olisi kaivannut lapsena enemmän tukea ja hyväksyntää. Kun hän vuosien vaikeuksien jälkeen sai oman lapsen, se tuntui täyttymykseltä.
Helsingin yliopiston sosiologian yliopistonlehtori Kaisa Kuurne tekee tutkimustyötä, kirjoittaa runoja ja opettaa joogaa. Viime vuosina hän on myös auttanut Suomeen sodan jaloista tulleita ukrainalaisia.
Kaisa Kuurne kasvoi boheemissa kodissa vauhdikkaaksi seikkailijaksi. Äidiltään hän olisi kaivannut lapsena enemmän tukea ja hyväksyntää. Kun hän vuosien vaikeuksien jälkeen sai oman lapsen, se tuntui täyttymykseltä.
”Synnyin kylmänä maaliskuisena aamuyönä vuonna 1977 isäni käsiin Ladan etupenkille. Vanhempani olivat ajamassa Saarijärveltä Jyväskylään, mutta eivät ehtineet sairaalaan, vaan auto pysäytettiin Jyväskylän linja-autoaseman kohdalle. Äitini ponnisti kerran, ja minä olin maailmassa. Koen, että syntymäni tien päällä on leimallinen minulle: olen kaiken aikaa menossa.
Varhaisen lapsuuteni vietin akateemisessa vasemmistolaisperheessä Saarijärvellä ja Kangasalla. Isä oli lääkäri, äiti opetti äidinkieltä ja meitä lapsia on neljä. Vanhemmat paransivat usein maailmaa ystäväperheiden aikuisten kanssa, jolloin me lapset olimme keskenämme. Kukaan ei valvonut tekemisiämme. Jos oli kiellettyä tehdä jotain, kuten mennä läheiselle ojalle, johon pikkulapset olisivat voineet hukkua, me menimme sinne.
Kotini boheemista tunnelmasta ja äitini lanseeraamasta ns. rokulipäivästä johtuen olen saanut rennon mallin naiseuteen. Kun kotiimme tulee vieraita, olen mieluummin hyväntuulinen emäntä kuin että olisin siivonnut joka paikan.
Olen seikkailija, joka on ensimmäisenä kokeilemassa uusia asioita, kuten vaikka surffausta. Koen olevani elossa, kun asioita sattuu ja tapahtuu. Kun valmistuin yliopistosta, äitini sanoi, että olen onnellisimmillani, kun minulla on ongelma ratkaistavana. Autankin mielelläni ihmisiä ja pystyn ottamaan vastaan raskaita elämänkokemuksia. Viime vuosina olen ollut auttamassa Suomeen sodan jaloista tulleita ukrainalaisia.
Toisaalta olen herkkä ihminen. Lapsena tunsin, että olisin tarvinnut enemmän äitini tukea ja hyväksyntää, mutta hän oli omaehtoinen boheemiäiti, joka ajatteli, että lapset ovat vähän kuin luonnonmukainen puutarha, jossa kasvit kasvavat itsekseen. Sairastelin paljon, ja isä valvoi öisin vierelläni. Hän on minulle yhä läheinen.”
”En ehkä oikein tunnistanut omia rajojani”
”Olin yhdentoista, kun perheemme muutti Vantaalle ja vanhempani erosivat. Me lapset jäimme äidin luokse asumaan. Äitini oli levoton sielu ja kärsi tuohon aikaan alkoholiongelmasta. Lukiossa minulle tuli tarve matkustaa, tutkia maailmaa ja löytää oma erillisyyteni. Olin kasvanut isossa sisarusparvessa ja perheessä enkä oikein tunnistanut omia rajojani.
Halusin nähdä, pärjäänkö yksin, ja lähdin lukion jälkeen au pairiksi Wieniin. Eräänä yönä istuin Karlskirche-kirkon aukiolla, jossa oli suuri vesiallas. Sen äärellä minulle tuli voimakas tunne, että nyt näen kirkkaasti, kuka olen. Sittemmin olen opiskellut syvyyspsykologiaa ja ymmärtänyt, että ihmisen täytyy lähteä pois sieltä, mistä hän on peräisin, jotta voi selkeämmin hahmottaa, kuka on.
”Olisin lapsena tarvinnut enemmän äitini tukea ja hyväksyntää.”
Olen nykyisin sosiologian yliopistonlehtori ja dosentti Helsingin yliopistossa ja tutkin muun muassa synnytystä. Tiedemaailma on minulle turvapaikka, jossa olen mukavuusalueellani, koska minun on helppo ajatella analyyttisesti. Opiskelin ensin teoreettista filosofiaa. Nuorena opiskelijana minusta tuntui, etteivät ihmiset kuulleet ajatuksiani pitkien punaisten hiusteni takaa. Leikkasin hiukset ja menin äijälinnakkeisiin. Tein selväksi, että minua ei naiseus rajoita.
Olin jo tavannut ensimmäisen mieheni, joka teki Minnesotan yliopistossa väitöskirjaansa, ja minäkin muutin Yhdysvaltoihin. Siellä opiskellessani tutustuin sosiologian professori Riitta Jallinojaan, joka on ollut minulle tärkeä esikuva tieteen kentällä. Sittemmin vaihdoin pääaineekseni sosiologian, koska minua kiinnosti se, miten ihmiset kokevat elämän murtumakohdat, kuten syntymän ja kuoleman.”
”Sain aikuisena hetkeksi äidin, jota olin aina kaivannut”
”Väitöskirjaa tehdessäni alkoi vaikea elämänvaihe, koska kärsin lapsettomuudesta. Minulle oli ollut aina selvää, että haluan äidiksi. Kun se ei onnistunut, menin säpäleiksi ja minun piti rakentaa itseni ja naiseuteni uudelleen. Samaan aikaan äitini sairastui ja kuoli syöpään. Kun saattohoidin häntä, olin välillä pidempiä aikoja pois töistä.
Äiti oli onneksi raitistunut jo aiemmin ja ehti tukea minua lapsettomuussurussani. Sain aikuisena hetkeksi äidin, jota olin aina kaivannut. Toisaalta oli hirveää, että menetin hänet juuri kun olin saanut kokemuksen äidin hoivasta. Vaikka tajusin, että lapsettomuuteni ja äidin saattohoidon osuminen samaan aikaan ylitti kapasiteettini, olin päättänyt olla äidin rinnalla loppuun asti. Hänen viimeisinä päivinään me sisarukset olimme kaikki hänen vierellään. Olin silloin 28-vuotias ja äitini 57.
”Minulla oli merkillinen tunne, että saamme lapsen, vaikka olin lähes 40-vuotias.”
Tiukassa paikassa äiti sanoi aina: ’Elämällä on tapana järjestyä, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin’. Hänen valamansa luottamus elämään elää minussa vahvasti.”
”Synnytys oli hieno kokemus: tuntui kuin kaikki olisi järissyt”
”Lopetin lapsettomuushoidot liian raskaina. Myöhemmin liittoni päättyi eroon. Siitä alkoi luova vaihe, jolloin ryhdyin kirjoittamaan runoja ja aloitin tutkimustyön ohella joogaopettajan opinnot. Kasvoin vapaammaksi ja villimmäksi. Tapasin nykyisen mieheni, jonka myötä sain bonuspojat elämääni. Minulla oli merkillinen tunne, että saamme yhteisen lapsenkin, vaikka olin lähes 40-vuotias.
Tulin raskaaksi, ja se oli hyvin väkevää aikaa. Synnytys oli hieno kokemus: tuntui kuin kaikki olisi järissyt ja maa auennut. Roikuin mieheni kaulassa doulan soittaessa rumpua. Tyttäreni syntyi lopulta yhdellä ponnistuksella, kuten minäkin olin syntynyt.
Lapsen saaminen on ollut täyttymys. Magda on viisivuotias, ja koen, että olemme sukulaissieluja: myös hän on utelias ja luova seikkailija. Elämässäni on hyvin tilaa erilaisille puolilleni; tiede, äitiys ja elämän mysteerien äärellä olo kulkevat rinnakkain. Sekä työssäni että äitiydessäni haluan välittää viestiä, ettei naiseuden tarvitse olla kesyä, vaan se voi olla omaehtoista ja rohkeaa.”
Juttu on julkaistu Matka naiseksi -juttusarjassa Anna-lehdessä 16/2024.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous