Miksi olla tyytymätön siitä, mitä ei tässä hetkessä ole kun voisi olla tyytyväinen siitä, mitä jo on?

44 minuutin ohjelma. Kirjopesu lukee taloyhtiön pesutuvan pesukoneen näytöllä. Minulle se tarkoittaa kaikkia pyykkejä sekaisin. Painan nappulan pohjaan ja kone alkaa hurista. Istun penkille ja aloitan 44 minuutin matkan.

Mielessä alkaa hiljaisuus. Se loputon ajatusten oravanpyörä pysähtyy. Koneen säiliö täyttyy vedestä. Kone naksuu ja elää omaa elämäänsä. Asuinrapussani on 24 asuntoa. Osa niissä asuvista pyörittää omat pyykkinsä samassa pesukoneessa. Vaatteita jotka kertovat heidän omaa tarinaansa. Lakanoita joissa on nukuttu ja ehkä rakasteltu. Lakanoita joissa joissakin on kahden ihmisen painaumat ja niitä lakanoita joissa on nukkunut jo pitkään vain yksi ihminen.

40 minuuttia jäljellä. Otan kulauksen kahvista joka on minulla mukana. Vilkaisen sosiaalisen median ja sen jälkee laitan puhelimen pois. Haluan olla 40 minuuttia elämästäni piilossa. Niin että kukaan ei löydä minua. Niin että kukaan ei tarvitse minua. Minä tarvitsen itseäni. Tarvitsen tässä hetkessä enemmän kuin kukaan muu. Haluan olla tällä pysäkillä yksin ja hiljaa. En halua muistella mennyttä, enkä suunnitella tulevaa. Haluan elää tämän hetken. Jokaisen sekunneista koostuvan minuutin. Maailma ei katoa sillä aikaa ympäriltäni. Maailma ei tarvitse minua joka ikinen hetki. Se pärjää ilman minua. Jokainen pärjää ilman minua. Minä itse en pärjää ilman itseäni.

Miksi se on niin vaikeaa? Miksi se on niin vaikeaa päästää menneestä irti. Päästää irti. Miksi kuljettaa loputtomasti mukanaan painolastia jota ei enää tarvitse. Antaa anteeksi eniten itselleen. Antaa anteeksi virheensä ja teot jotka olisi voinut jättää tekemättä. Jättää taaksensa syyllisyyden ja häpeän. Kun ei kukaan täällä puhtailla jaloilla selviä. Olemme samaan aikaan syyllisiä ja uhreja. Koska olemme ihmisiä. Ehkä voisi hyväksyä virheen itsessään niin sen jälkeen se olisi helpompi hyväksyä muissa. Saapuisi armo ja vapaus. Huomaisi, että en enää vedäkään mukanaan menneisyyden painolastia.

35 minuuttia jäljellä. Kahvi alkaa olla kylmää. Juon sen silti. Sanovat että kylmä kahvi kaunistaa. Minä sanon, että pysähtyminen kylmän kahvin äärelle vapauttaa. Miksi se on niin vaikeaa? Olla joka hetki elämästä tulevaa? Keskittyä siihen hetkeen joka siinä on. Muistuttaa itseään siitä, että kuinka paljon jo tässäkin hetkessä on. Miksi olla tyytymätön siitä, mitä ei tässä hetkessä ole kun voisi olla tyytyväinen siitä, mitä jo on? Mitä sitten vaikka kaikki onkin kesken? Kaikki jää joka tapauksessa kesken. Ei elämä koskaan ole valmis. Se on loppuun saakka keskeneräinen. Eikö voisi pysähtyä siihen keskeneräiseen ja huomata kuinka kaunis siinä on elää? Miksi tuhlata tässä olevat hetket sen ajatteluun, että mitä ne hetket voisivat olla jossain sellaisessa ajassa jota ei tässä hetkessä edes ole? Kuka on sitä paitsi luvannut, että niitä edes tulee? Mitä jos elääkin elämänsä viimeistä viikkoa ja sen tuhlaa siihen, että suunnittelee ensi viikkoa, jota ei sitten edes tule?

25 minuuttia jäljellä. Vesi valuu koneen putkista ulos. Uusi vesi tulee toisesta putkesta sisään. Alkaa pyykkien huuhtelu. Vanha lika pyyhkiytyy pois, mutta vaate pysyy samana. Uudet liat odottavat tuloaan. Tämä elämä tässä. Tämä suorassa lähetyksessä ilman uusinnan mahdollisuutta elettävä elämä. Mikään ei voisi olla tässä hetkessä paremmin. Puhtaan pyykin tuoksu alkaa levitä huoneeseen. Ulkona kesä koputtaa jo kevään ovelle. Päästää pian sisään. Maailma on tulessa, mutta ainoa mitä voimme tehdä on yrittää sammuttaa sitä. Sen rinnalla elää elämää. Sitä jokapäiväistä arkea, jonka voi värjätä ihan niillä väreillä kuin sen haluaa värittää. Koska arkea voi värittää, eikä vain elää. Pyykinpesusta voi tehdä hengettömän suorituksen tai sitten siltä voi tehdä 44 minuuttia kestävän pysähtymisen ja siitä syntyvän nautinnon. Nautinnon siitä että saa olla hetken ihan vain itselleen. Saa olla kaikille muille tarpeeton ja piilossa. Sillä kun on antanut hetken viedä. Ollut itselleen hyvä ja läsnä niin sen jälkeen on valmiimpi ja halukkaampi mennä toisen ihmisen lähelle ja antaa hänelle kaiken sen rakkauden joka sisällä levottomasti poreiiee.

Kone piippaa. Pyykit ovat valmiit pois otettavaksi. Ripustan ne narulle yksi kerrallaan. Kostea, vastapesty pyykki on melkein kauneinta mitä voi omassa kädessään tuntea. Kauniimpaa on vain toisen ihmisen käsi. Elämä on tässä. Sen on oltava vain tässä. Jos se on koko ajan jossain muualla, menneessä, tulevassa tai jatkuvassa liikkeessä pikakelattuna niin ne pienet kauniit hetket jäävät huomaamatta ja elämättä.

Avaan pyykkituvan oven. Käytävässä vastaan tulee naapurin mummo. Hän hymyilee ja tervehtii. Hänen katseestaan näkee, että hän on pysähtynyt useamman kerran hetkeen. Hänellä on käynyt tuuri ja hän on saanut elää pitkän elämän. Avaan kotioven ja alan elää seuraavaa hetkeä. En suunnittele ensi viikkoa, sillä mistäpä sen tietää, että elänkö elämän viimeistä viikkoani. Sitä on vielä monta kaunista päivää jäljellä.