Ihmiset

Nuoruuden poikaystävän jälkeen Tuijalla, 63, ei ole ollut vakavaa parisuhdetta – surua perheettömyydestä hän ei silti ole kokenut

Taideterapeutti ja kuvataiteilija Tuija Varjoranta, 63, uskoo, että pienet ihmeet ovat kuljettaneet hänet kohti nykyistä elämää. Maalaaminen auttoi hänet pois uupumuksesta.

Teksti:
Riikka Heinonen
Kuvat:
Niclas Mäkelä, Anne Kurki, haastateltavan kotialbumi

Tuija Varjoranta järjestää kesällä taidekursseja Harakan saarella ja Mustasaaressa Helsingissä.

Taideterapeutti ja kuvataiteilija Tuija Varjoranta, 63, uskoo, että pienet ihmeet ovat kuljettaneet hänet kohti nykyistä elämää. Maalaaminen auttoi hänet pois uupumuksesta.

”Olen ollut sinnikäs syntymästäni asti. Synnyin kilon painoisena keskosena ja vietin elämäni ensimmäiset kuukaudet happikaapissa. Haastava alkutaival vaikutti erityisesti koulunkäyntiin. Synnyin loppuvuodesta, joten aloitin koulun kuusivuotiaana. Keskosuuteni vuoksi olin pienempi kuin kuusivuotiaat yleensä. Koulunkäynti oli hankalaa, sillä kärsin sanasokeudesta. Sitä ei tuohon aikaan tunnistettu, joten en saanut apua tilanteeseen.

Lapsuuteni 60-luvun Helsingissä oli villiä ja vapaata. Asuimme Toralinnaksi kutsutussa rautatieläisten talossa Pasilan kupeessa ja kavereiden kanssa kiipeilimme vanhan Puu-Pasilan kirsikkapuissa. Olin rämäpäinen lapsi. Ystäväkirjaan kirjoitin toiveammatin kohdalle, että halusin isona leijonankesyttäjäksi tai vedenkääntäjäksi. Isäni oli veturinkuljettaja ja äitini töissä kangaskaupassa. He tekivät pitkiä työpäiviä. Sain kulkea vapaasti kotiavaimet kaulassa heiluen. Isosiskoni oli vanhempi ja muutti kotoa, kun olin vasta yhdeksän.

Kahdeksanvuotiaana bussissa matkalla Jollakseen ja sieltä Villingin saareen veturimiesten kesäkotiin.
Kahdeksanvuotiaana bussissa matkalla Jollakseen ja sieltä Villingin saareen veturimiesten kesäkotiin. © Tuija Varjorannan kotialbumi

Huonon koulumenestyksen vuoksi en uskaltanut pyrkiä keskikouluun. Jäin muun jämäsakin kanssa Eläintarhan kansakouluun. Välillä meininki äityi hurjaksi, kun jotkut porukasta imppasivat liimaa ja sammuivat pulpetteihin. Sitten muutimme Vuosaareen, jossa kävin kansakoulua vielä vuoden. En ollut vilkkauteni takia kyennyt oppimaan mitään. Eräs taitava opettaja sai minusta otteen, ja aloin oivaltaa, miten opitaan. Myöhemmin uskaltauduin keskikouluun ja iltalukioon, joissa opiskelin iltaisin kuuden vuoden ajan.

Olin päivät töissä käsityölehden sihteerinä ja illat lukiossa. Lukion suorittaminen töiden ohella oli tiukka puristus. Olin totaalisen uupunut valmistuessani 21-vuotiaana ylioppilaaksi. Tuota sanaa ei vielä tunnettu, mutta jälkikäteen olen ymmärtänyt, että minulla oli burnout. Yritin pyrkiä yliopistoon lukemaan sosiologiaa ja valtiotieteitä, koska kaikki ystäväni olivat yliopistossa. Tuntui kurjalta, etten päässyt sisään, enkä tiennyt, mitä ryhtyisin tekemään. Myöhemmin tajusin, että se, etten päässyt yliopistoon, oli parasta, mitä minulle saattoi tapahtua.”

”Keksin matkakohteen viettäessäni iltaa irkkupubissa”

”Muutin kotoa ylioppilaskirjoitusten jälkeen yhteen poikaystäväni kanssa. Suoritin lastenhoitajaopintoja Espoossa ja työskentelin päiväkodissa ja lastensuojelussa. Kesät olin töissä keittiössä seurakunnan omistamassa Mustasaaressa. Haaveilin luovasta tekemisestä. Ystäväni kannustuksesta päätin hakea Helsingin Snellman-korkeakouluun. Tervehtymiseni uupumuksesta lähti käyntiin vasta, kun opinnot alkoivat. Koulussa rupesin maalaamaan, ja siitä tuli minulle koko ajan tärkeämpää. Olin aina ollut lahjakas kuvaamataidossa, mutten rohjennut unelmoida taiteilijuudesta.

Kesken opintojen lähdin ensimmäistä kertaa Irlantiin. Samoihin aikoihin äitini ja isäni erosivat, ja tunsin voimakasta tarvetta irtautua elämästäni Suomessa. Keksin matkakohteen sattumalta viettäessäni iltaa irkkupubissa. Liftasimme Irlantiin ystäväni kanssa. Kun hän palasi Suomeen, seisoin yksin kadulla ja mietin, mitä ihmettä teen täällä.

Sitten alkoi tapahtua pieniä ihmeitä. Ensimmäinen ihminen, johon tutustuin, oli kuvataiteilija. Hän vei minut ateljeehensa, ja silloin oivalsin, että minullakin voisi olla oma työtila, jossa tekisin taidetta. Kolmen kuukauden kuluttua rahani loppuivat ja palasin Suomeen suorittamaan opinnot loppuun.

Lähdin takaisin Irlantiin heti valmistuttuani Steiner-pedagogiksi. Alku oli hankala, sillä sanasokeuteni vaikeutti englannin oppimista. Olin pitkään uupunut ihan vain siksi, että yritin ymmärtää kieltä. Kävin Suomessa enää kesäisin työskentelemässä Mustasaaressa ja myöhemmin pitämässä taideterapeuttisia työpajoja.

Valmistuttuani muutin pysyvästi Dubliniin, jossa opetin Steiner-koulussa ja maalasin. Sain oman työtilan, mutta taiteen tekeminen ei tuntunut liikkuvan mihinkään suuntaan. Päätin aloittaa taideopinnot ja valmistuin kuvataiteilijaksi.”

Tuija 25-vuotiaana Karjalohjalla talkootöissä.
Tuija 25-vuotiaana Karjalohjalla talkootöissä. © Anne Kurki

”Kumppani ei ole minulle itseisarvo”

”Olin poissa Suomesta 30 vuotta. Irlannissa oli huono asuntotilanne, ja vuokralaisena elin alituisessa epävarmuudessa. Pikkuhiljaa väsyin tilanteeseen ja seitsemän vuotta sitten päätin palata Suomeen. Suoritin luovien alojen yrittäjäkoulutuksen ja perustin yrityksen. Nyt toimin kuvataiteilijana ja järjestän taideterapeuttisia maalauskursseja.

En tiedä, uskonko johdatukseen, mutta koen, että elämä on kuljettanut minua kohti nykyistä työtäni. Olen sattumalta päätynyt oikeisiin paikkoihin ja kohdannut oikeat ihmiset. Minusta on hienoa, että voin nyt itse pahan uupumuksen läpikäyneenä auttaa muita käsittelemään elämänsä haasteita taideterapian keinoin. Olen saanut omakohtaisesti kokea värien eheyttävän voiman.

Erosin nuoruuden poikaystävästäni, kun lähdin Irlantiin. Sen jälkeen minulla ei ole ollut vakavampia parisuhteita. Jossain vaiheessa ajattelin, että hankkisin lapsia ehkä myöhemmin, mutta sitä aikaa ei koskaan tullut. En ole surrut sitä, sillä vapauteni on ollut minulle tärkeämpää. En ole kokenut itseäni ulkopuoliseksi, vaikkei minulla ole puolisoa tai perhettä.

Omassa ystäväpiirissäni naimisiinmeno tai lasten saaminen on ollut harvinaisempaa. Irlannissa avioero oli aiemmin laiton. Nykyään se on laillinen, mutta pitkä ja kallis prosessi. Kaipaan jollain tasolla kumppania elämääni, mutta se ei ole minulle itseisarvo. En koe olevani yksin, sillä minulla on paljon ystäviä Irlannissa ja Suomessa. Yhteisöllisyys on aina ollut minulle tärkeää.”

”Ei minulla mitään eläkettä tule olemaan”

”En aina ymmärrä omaa ikääni. Koen, etten ole missään nimessä ikäisekseni tyypillinen. Olen aina viettänyt aikaa eri ikäisten ihmisten seurassa. Vuosia olin porukan nuorin, enkä tajua, että alan nyt itse olla eläkeiässä. Tosin eihän minulla mitään eläkettä tule koskaan olemaan. Aion jatkaa maalaamista elämäni loppuun.

Nautin työstäni, mutta jatkuva taloudellinen epävarmuus kalvaa. Totuin Irlannissa asuessani elämään epävarmuudessa, siksi minun on helpompi sietää sitä. Positiivisen asenteeni ansiosta jaksan innostua taiteen tekemisestä ja luottaa, että selviän tästäkin tiukemmasta jaksosta.”


Juttu on julkaistu Matka naiseksi -juttusarjassa Anna-lehdessä 18/2024.


X