Pirtta, 49, on elänyt liki koko elämänsä ilman romanttista rakkautta: ”Haaveilen yhä parisuhteesta”
Pirtta Holopainen on kamppaillut yksinäisyyden ja riittämättömyyden tunteiden kanssa yli 30 vuotta. Viime kesänä hän alkoi katsoa ympärilleen uusin silmin.
Pirtta Holopainen julkaisee ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa nimellä Pirtan pulinat.
Pirtta Holopainen on kamppaillut yksinäisyyden ja riittämättömyyden tunteiden kanssa yli 30 vuotta. Viime kesänä hän alkoi katsoa ympärilleen uusin silmin.
Viime huhtikuussa romahdin. En ole elämässäni tapahtuneita asioita juuri itkenyt, mutta tuona aamuna aloin vain huutaa, ja huusin pitkään eläimellistä huutoa. Kriisejä olin kohdannut ennenkin, tämä yksi katkaisi kamelin selän.
Jäin pitkälle sairauslomalle, jolla olen yhä. Kun jäin pois töistä, minua kehotettiin tekemään asioita, joista nautin. Ongelma oli siinä, etten pystynyt nauttimaan mistään.
Lukiosta lähtien mielialani on ollut matala. Viimeiset 30 vuotta olen kipuillut itseni kanssa ja mietiskellyt, mikä se oma polkuni oikein on. Ulospäin sisäinen myrskyni ei ehkä ole näkynyt.
”Yhtäkkiä en ollutkaan enää kaikessa paras”
Synnyin Kiteellä nelilapsisen perheen ainoaksi tytöksi. Äiti oli lääkäri ja isä opettaja, ja pienellä paikkakunnalla perheemme tunnettiin. Äiti meni töihin ollessani vain kuuden viikon ikäinen ja teki pitkää päivää päivystävänä lääkärinä. Isä oli meillä se, joka teki synttärikakut ja letitti hiukset.
Koulussa olin kympin tyttö. Olin kiinnostunut kielistä ja haaveilin restonomin opinnoista ammattikorkeakoulussa, mutta sinne hakemiseen ikäni ei riittänyt. Hain Helsinkiin opiskelemaan opettajaksi kuten niin moni suvussamme.
Muutto pääkaupunkiin oli henkisesti iso loikka. Yhtäkkiä en ollutkaan enää kaikessa paras. Minua alkoi piinata epäonnistumisen pelko. Tunnetta ruokki pedantti ja täydellisyyteen pyrkivä luonteeni. Kun valmistuin, pelkkä ajatus opettamisesta ahdisti. Tein alan töitä vain hetken.
Vaikka kukaan ei ole sanonut, että minun olisi pitänyt pärjätä paremmin, en pääse tunteesta eroon.
”Kuulin, etten voisi koskaan saada omia lapsia.”
Alkioadoption ansiosta äidiksi
Minulla on aina ollut paljon ystäviä, jonkin verran lyhyitä suhteitakin, mutta romanttinen rakkaus on minua vältellyt. Suurin syy yksinäisyyteen löytynee itsestäni. Epävarmuus ja riittämättömyyden tunteet ovat aiheuttaneet ahdistusta, ja kun olen voinut huonosti, eivät suhteetkaan ole voineet hyvin. Ajattelin pitkään, että minun pitäisi ensin vahvistua itse ja sitten vasta hakeutua parisuhteeseen. Toisaalta kaipasin toista rinnalleni voidakseni paremmin. Se on ollut itseään ruokkiva kehä.
Yksin olemisessa on ollut hyvätkin puolensa, minun ei ole tarvinnut taipua kompromisseihin. Mutta totta kai olisin perustanut perheen mieluummin yhdessä kumppanin kanssa.
Kun olin parikymppinen, munasarjoissani todettiin häikkää, jonka sanottiin voivan vaikuttaa raskaaksi tulemiseen. Kiinnostuin asiasta vasta 15 vuotta myöhemmin, jolloin menin lääkäriin selvittämään tilannetta. Kuulin, etten voisi koskaan saada omia lapsia.
Päätin yrittää hankkia lapsen alkioadoption kautta. Minulla kävi tuuri, sillä tulin raskaaksi ensiyrittämällä. Pian selvisi, että odotin kaksosia.
Vaikea vauvavuosi vei sairaalaan
Martta ja Tuure syntyivät dramaattisten vaiheiden jälkeen keskosina. Martalla todettiin syntymän jälkeen supraventrikulaarinen takykardia, sydämen rytmihäiriötaipumus, ja hän joutui pitkäksi aikaa teho-osastolle.
Marttaa operoitiin kuukausien mittaan lukemattomia kertoja myös suolisto-ongelmien takia. Hänen ohutsuolestaan jouduttiin poistamaan lähes puolet, mistä seurasi lyhytsuolisyndrooma. Laitteisiin kytkettyä vauvaa ei oikein voinut ottaa syliin, ja hän tunnisti hoitajatkin paremmin kuin oman äitinsä.
Puolen vuoden jälkeen en enää jaksanut. Olin niin heikossa kunnossa, että jouduin Tuuren kanssa kuukaudeksi sairaalaan mielialahäiriöosastolle. Lepo tuli tarpeeseen.
Elämä ei helpottunut, kun Martta kymmenkuisena pääsi kotiin. Hän vaati ympärivuorokautista hoitoa; letkutin maitoa mahanapin kautta, punnitsin kakkavaippoja, lääkitsin, valvoin.
Onneksi vanhempani auttoivat lastenhoidossa. Heiltä ja muilta läheisiltä sain voimaa jatkaa. Lasten vuoksi en ole voinut jäädä sängynpohjalle makaamaan. Olen halunnut ja voinut olla heille paljon läsnä. Siitä olen ylpeä.
”Olen kokeillut speed datingia, treffisovelluksia ja osallistunut Napakymppiin.”
Laput putosivat silmiltä
Parhaimpia asioita elämässäni on ollut pitkä työsuhde siinä samaisessa ammattikorkeakoulussa, jonne olisin nuorena halunnut opiskelemaan. Työskentelin siellä 16 vuotta, ensin opintosihteerinä, sitten johdon assistenttina.
Irtisanouduin vuonna 2019 muuttaakseni lasten kanssa takaisin Kiteelle iäkkäiden vanhempieni tueksi. Ystäväni jäivät pääkaupunkiseudulle, mutta yksinäisyyttä on lievittänyt Toivo-koira, joka tuli meille kolmisen vuotta sitten. Sen kanssa tekemilläni lenkeillä on ollut suuri merkitys toipumisessani.
Viimekeväiseen romahdukseeni asti olin kulkenut ulkona laput silmillä, mutta kesän mittaan aloin katsoa ympärilleni. Ryhdyin kuvaamaan luonnossa kaikkea, mikä minua puhutteli. Kuvien yhteyteen kirjoitin runoja, jotka julkaisin Facebookissa. Se oli itseterapiaa, joka toi päiviini ryhtiä ja merkitystä.
Samoihin aikoihin löysin terapeutin, joka on kannustanut minua toteuttamaan haaveeni kirjoittamisesta. Nyt syksyllä haen avoimeen yliopistoon opiskelemaan kirjoittamista. Tavoitteeni on kirjoittaa kirja, jossa kerron kokemuksistani. Jos voin avoimesti puhumalla rohkaista jotakuta toista ahdistuksen kanssa kamppailevaa, 30-vuotinen sisällissotani ei ole mennyt hukkaan.
Haaveilen yhä myös parisuhteesta. Olen kokeillut speed datingia, erilaisia treffisovelluksia ja osallistunut jopa tv-ohjelmiin, kuten Napakymppiin ja Amorin kaariin.
Kun meinaan vaipua epätoivoon, muistan äidinäitiäni, joka leskeksi jäätyään löysi uuden rakkauden 80-vuotiaana. Pari ehti elää yhdessä onnelliset 10 vuotta. Minullahan ei ole vielä mitään kiirettä!
Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea näiltä sivuilta?
Lähetä vinkki meille sähköpostilla anlukija@otavamedia.fi tai kirjeitse Anna, Firdonkatu 2 T 151, 00015 Otavamedia (kuoreen merkintä ”matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 38/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous