Elämäni kuvat

No hei vaan. Onhan sitä tässä yritetty kohottautua sesongin tasolle, mutta täällä sitä edelleen ollaan. Tämmöisenä tämä vain pysyy, vähän niin kuin johonkin hikiseen muovipleksiin liiskattuna tämä koko touhu. Aina välillä tulee vastaan joku oikein kirkkaan värinen kukka, ja silloin minä aattelen, että no nyt, tästä se lähtee, värikäs ja selvärajainen kesäminä, semmoinen ryhdikäs ja tiensä tunteva, mutta kohta jo kattelen siihen sen kukan juureen ja eikös siinä ole joku vesiläikkä, vesiläikässä vähän multaa, sen alla ruttaantunut lehdenpuolikas, vähän jo mustunut ja noh, tämä on taas tätä.

Kyllä minä yritän. Yritän oikein natsina heilua omassa elämässäni, lyödä itteäni henkisesti poskelle koko ajan, että herkeä siitä, nyt silmä etsimään päävärejä – katse mansikkaan! Mutta aina jotakin tapahtuu, ja kohta jo muovituokkosen pohjalla näkyy semmoinen haikea kasa vettyneitä marjankantoja.

En tiiä. Onko se sitä, että elämä on mennyt niin esteettisesti vaativaksi nykyään. Pitäis olla selviä asioita, jotka voi osuvasti nimetä, mutta eläminen taas, se on sitten kuitenkin semmoista puolivillaista samoamista.

 Niin, ehkä minä oonkin menettänyt itsetuntoni kännykkäkameralle. Kun tuntuu, ettei sille mikään riitä. Ikinä ei voisilmä puurossa kiillä sillä tavalla, että hyvä olis. Ikinä ei lapsi leiki rantahiekassa niin että tuntis oikeutta tekevänsä tämän kameran valtavalle erottelukyvylle.

Ihan jo matkalaukutkin. Miten ne toisilla on niin kirkkaat ja kulmikkaat ja oma aina jostakin rutussa, kulkee vinksallaan ja turha sanoakaan, pölyinen ja viirukas.

Juuri kun on ehtinyt ajatella, että onpa napakka maisema ja koivut ryhdissä, niin eikös siellä taustalla erotukin jotakin nimeämätöntä pusikkoa ja vasemmassa kulmassa silmänurkkaan kiillä joku teollisuusvihreä lastauslaituri, jolle joku on jättänyt roskasäkkejä.

Että onko tässä oman silmän päällä joku harmaa kalvo vai miten noihin minun aterioihini ei ilmesty semmoista kirkkautta, että ne olis kuin hyytelösokerilla päällystetty. Esimerkiksi salaatit. Liimaako ne niihin salaatteihin jotakin irtokyyneliä vai miten pirussa ne aina kimmeltää. Minun kuvissa salaatti on vaan semmonen, noh, vihreä. Ihan tavallinen.

Yhen kerran minä jo aattelin, että onnistun. Oli nimittäin sellainen tilanne, että auto oli pesty, kesämekko pakasta vedetty, napsakat kengät aivan iskemättömät. Olin niin sanotusti uusi, siltä tuntui.

Huolellisesti olin pakannut jääkaapissa jäähdytetyn kakun autoon, oikein sommitellut semmoisen kylmäkallerakennelman siihen vararenkaan ja hätäkolmion väliin sitä ajatellen, että mökkipihassa vedän raikkaat kakut siihen terassille ja tuon pyhän tullessani!

Ai että sentään, miten minä uupuneita laiturintekijöitä ilahdutan, miten ihanan tuulahduksen minä tuonkaan sinne tonnikalahelvettiin. Mutta sitten tietenkin matkan varrella moottori kuumeni, tehot katosi ja Autoliiton miehen jälkeen kun minä sinne mökkipihaan viimein pääsin, niin siinä sitä oli tavaratilan huopa-alustalle sulanut litran verran kermaa ja liivatetta.

Selväähän se on, ettei kenenkään kamera tämmöistä kestä. Niin että useinhan minä laitan sen sitten vaan pois. Keskityn jotakin haalean kahvin laiskistamaa pahvimukia käsissäni pyörittelemään ja mietin, että ehkä olis paras vaan mennä jonnekin huussin alle maitopusseista mattoja virkkaamaan, kun kerran oon niin vanhanaikanen ja matta.

Mutta sitäkin pohtiessa heti tulee mieleen ne maitopussien värit, niin, nehän oli semmoisia punasinivalkoisia ne pussit, muistatteko, että minkäköhänlaisen utuisen retrofoton siitäkin toimesta vois napata, kunnes tajuan, että minun kuvassa kuitenkin näkyisi vaan se harmaanmusta pussin sisäpuoli ja tehtaalla pussin saumaan painettu eränumero.