”Rakkaani on paras ystäväni, joka pysyi rinnallani silloinkin, kun itse en olisi jaksanut elää”

”Erosin ensirakkaudestani, kun olin 15-vuotias. Vajosin syvään masennukseen ja vannoin koko nuoren sydämeni voimalla, etten enää koskaan rakastuisi, koska se oli niin tuskallista. Vajosin yhä syvemmälle pimeyteen ja harkitsin luovuttavani lopullisimmalla mahdollisella tavalla. Kiinnitin tuskin lainkaan huomiota siihen mitä ympärilläni tapahtui, kuljin vain sumussa, joka hiljalleen tukahdutti minut. Yllättäen tuon sumun läpi tunkeutui valonsäde, jota en ollut osannut odottaa. Hymy, jollaista en ollut koskaan nähnyt. Hymy, johon halusin heti vastata. Hymy, jonka halusin nähdä yhä uudelleen. Kun tajusin, että minulla oli kyky houkutella tuo hymy esiin, jäin koukkuun ja tein sen, mitä en ollut koskaan enää aikonut tehdä. Minä ihastuin.

 

Ihastukseni oli minua muutamia luokkia ylempänä, hyvännäköinen ja suosittu, eli se nuorten elokuvista tuttu poika, joka ei koskaan voisi haluta epäsuosittua päähenkilöä eli minua. Olinhan kärsinyt vuosia koulukiusaamisesta, masentunut ja huonon itsetuntoni kovuuden alle kätkevä “pikkutyttö”. Ihastumalla myös rikoin teinityttöjen kultaista sääntöä: ystävän ihastukseen ei kosketa. Tuo sääntö kuitenkin menetti merkityksensä silmissäni, kun kirkkaana pakkaspäivänä, Esplanadin puistossa, abiturienttien karamellisateessa ihastukseni pyysi minua kahville. Siitä hetkestä asti oli selvää, että meistä tulisi me.

 

Ihastuksesta tuli elämäni rakkaus, joka kosi minua Venetsiassa, täydenkuun valossa, halvalla sormuksella, jossa oli Pyhän Lucian kuva. Olin vasta 18-vuotias, kun kuljin läpi Helsingin käräjäoikeuden ruusukimppu käsissäni, hänen rinnallaan, oikeuskäsittelyjään odottavien huudellessa meille onnitteluja. Sinä päivänä elämäni rakkaudesta tuli aviomieheni.

 

Aviomieheni osoittautui paitsi hyväksi kumppaniksi, myös rakastavaksi isäksi. Hänen rintansa päällä esikoinen nukkui elämänsä ensimmäisen yönsä. Vuosia myöhemminkin hän on se, joka iltaisin lasta peitellessään kiittää tätä yhteisestä päivästä. Hän on se, joka painaa rakastavan suukon kasvavalle vatsalleni ja kertoo vielä syntymättömälle lapselleen, että rakastaa tätä.

 

Rakkaani on paras ystäväni, joka pysyi rinnallani silloinkin, kun itse en olisi jaksanut elää. Hän on se, joka ottaa minut syliinsä, kun en osaa enää edes itkeä. Hän on se, joka saa minut nauramaan. Hän on se, jonka vierestä haluan herätä elämäni jokaisena aamuna.”