Äiti kato mua

Iloista äitienpäivää kaikille erään äidin sanojen myötä.

”Ensimmäisen synnytyksen jälkeen päätin, etten koskaan enää synnytä. Nyt olen tehnyt sen kolmesti. Aika todellakin kultaa muistot. Te saatte minut välillä raivon partaalle, huutamaan, itkemään, nauramaan. Ennen kaikkea hymyilemään, rakastamaan. En äitiyteni alkutaipaleella kymmenen vuotta sitten osannut kuvitella sen olevan tällaista. Yhtä aikaa maailman parasta ja helvetin raskasta.

Olen oppinut teiltä niin paljon. Sen, että on jaettava tasan. Aina. Sen, että ei ole oikeasti tyttöjen ja poikien värejä ja vaatteita, että tyttökin voi pukeutua Batman-kalsareihin ja rakastaa autoja. Olen oppinut, ettei nukkuvaa lasta saa koskaan herättää. Olen oppinut, että aurinkorasvasta todellakin on hyötyä ja että lelupäivä on tärkeä muistaa. Olen oppinut, että liian kauan housussa ollut pissavaippa tulee läpi tai että unohtuneen vaipan myötä turvaistuimeen tullut kakka on hankala pestä. Olen oppinut, että pitää olla kartalla siitä kenen vuoro on painaa hissin nappulaa. Olen oppinut, että kasvatusperiaatteista voi tarpeen tullen hyvinkin luopua, eikä niitä itseasiassa enää edes ole kolmannen lapsen kohdalla olemassa.

Olen oppinut, että kauneus elää hetkissä, teissä.

Olen oppinut, että yksi on parempi kuin kaksi ja kolme on jo todella haastava yhdistelmä. Olen oppinut, että sisarusten välinen side ei katkea vahvimmillakaan voimapihdeillä. Olen oppinut, ettei sotkuun kuole ja einekset on ihan ok. Olen oppinut, että kannustavat sanat ja tärkeä ihaileva katse kannattelee teitä vielä vuosia eteenpäin. Olen oppinut, että tietyt unilaulut kirvoittavat kyyneleet ihan joka kerta kun laulaessani silitän teitä vuorotellen. Olen oppinut, että Hamahelmet ja Lego Friendsit menevät tosi sukkelasti imuriin ja niiden kaivaminen sieltä on perseestä. (No joo, Hamahelmet imuroin joskus tahallani enkä todellakaan kaiva niitä sieltä takaisin enää.) Olen oppinut, että niitä tärkeitä unileluja ei saa hukata tai unohtaa reissuilta. Olen oppinut, että pillimehuissa on omat riskinsä kuten myös ”no tämän kerran jäätelöt autossa” tai ”voitte syödä sohvalla” -tyyppisissä ratkaisuissa.

Olen oppinut, että nukkuva lapsi on yksi kauneimmista asioista maan päällä.

Olen oppinut, että raejuusto ja couscous ei ole hyvä idea, kun kymmenkuinen harjoittelee syömään itse. Olen oppinut, että kuravaatteiden jokailtainen peseminen ei muutu koskaan kivaksi toiminnaksi. Olen oppinut, että jos kolmena iltana peräkkäin huudan pinnani katketessa teidän pelleillessä nukkumaan mennessä, siinä menee hermojen lisäksi ääni. Olen oppinut, että oksennustauti alkaa aina yöllä, että laastareissa pitää olla kuvioita ja se muki minkä valitsen, on lähes aina se väärä. Olen oppinut, että ”erilaiset vaiheet” menevät kyllä ohi, mutta niitä seuraa aina joku uusi vaihe (ja prosessi päättyy teini-ikään, vaikeaan aikuisikään, vaihdevuosiin ja tyytymättömään vanhuuteen). Olen äitiyden myötä oppinut mitä on totaalinen uupumus ja vitutus, etenkin hetkinä jolloin olen toista tuntia odottanut teidän nukahtavan tai olen pyörittänyt lapsiarkea yksin sairaana. Olen oppinut, että teidän tarpeenne menevät kaiken muun edelle. Ihan kaiken muun.

Siitä huolimatta, että olen välillä halunnut heittää teistä jokaisen seinään vuorotellen itkiessäni iltaisin hermorauniona, en vaihtaisi pois päivääkään äitiydestäni. Tai no, vesirokko-, kihomato- ja Noro-virusajasta ehkä pari päivää.

Vähintään yhtä paljon kuin olen teitä kasvattanut, olette te kasvattaneet minua näiden vuosien aikana. Niinä hetkinä, kun koen suurta riittämättömyyttä ja epäonnistumista äitiydessä, teidän tullessa syliini kaikki maailman tuska unohtuu ja siinä hetkessä minulla on kaikki taas hyvin.

Olen oppinut, että sen suurempaa rakkautta ei ole olemassa kuin mitä tunnen teitä kohtaan.”