”Äitini oli rikkinäinen ihminen”

”Olen 1970 – luvun alun lapsi, nuorten vanhempien esikoinen ja ensimmäinen lapsenlapsi isovanhemmilleni. Vanhempieni avioliitto ei ollut toivottu: äitini oli arvostetun agronomin tytär ( tätä korostettiin paljon), vietti lapsuutensa isossa kartanossa sisarusparven ainoana tyttärenä nauttien prinsessan kohtelusta ja isäni taas oli työmiehen poika, joka näki ja koki kotonaan väkivaltaa, oppi nauttimaan alkoholia ja kohdistamaan nyrkkinsä ensin vaimoonsa, myöhemmin sitten meihin lapsiinsa. 

Avioliitto rikkoi äitini niin henkisesti kuin fyysisesti ja mitä isommaksi kasvoin sitä vaikeampaa väkivalta oli piilottaa. Toki ihan ensimmäiset muistikuvani lapsuudestani ovat, kun juoksen isääni karkuun hänen yrittäessään antaa minulle selkäsaunan sellaisella renkaanheittopelin punaisella muovisella ristikon osalla, joten väkivalta lienee ollut läsnä aina – silloin sitä vain sanottiin kasvatukseksi. Perheemme olisi monella tapaa tänä päivänä lastensuojelun asiakkuudessa, mutta maailma oli kovin toisenlainen tuolloin, eivätkä edes sukulaisemme puuttuneet tai auttaneet äitiä.

Rohkeuden lähteä äitini löysi 1990 – luvun alussa ja kymmenisen vuotta myöhemmin isäni kuoli. Äiti eli katkeran ja vihan kyllästämän elämän, jossa väkivallan aiheuttamat fyysiset vammat muistuttivat häntä päivittäin siitä kuinka unelmat oli murskattu, itsetunto viety ja minuus mitätöity. 

Vanhimpana lapsena sain osani hänen pahoinvoinnistaan, ja nyt, kun hänen kuolemastaan on kulunut vuosia, pystyn antamaan anteeksi kokemani kaltoinkohtelun, vähättelyn ja kohtuuttomat vaatimukset, jotka minuun kohdistuivat. Ymmärrän nyt, että hänellä ei ollut voimavaroja kohdata minua lempeydellä ja rakkaudella, että hän oli itse vailla rakkautta eikä hänellä ollut mitään, mistä ammentaa sitä meille lapsille. Kyllä hän varmasti yritti parhaansa niillä resursseilla, jotka hänellä oli käytössään, mutta minuun jäi haavoja joita laastarin edelleen. Välillä olin vuosia hurjan vihainen, mutta itseni takia oli pakko itkeä ja kohdata suru sekä pettymys, oli pakko löytää keino päästää irti möröistä, jotten kanna äitini vihaa ja katkeruutta mukanani. Pahin pelkoni oli, että siirtäisin nuo vihan möröt omille lapsilleni, mutta tiedän, että mörköni hävisivät aurinkoon ja päivänpaisteeseen – enää en häpeä. Äitini elämä kertoi konkreettisesti sen mitä häpeä ja vaikeneminen saavat aikaan. Vaikkei minulla edelleenkään ole kauniita ylistyssanoja äidistäni, ja vaikka välillä kuuntelen kateuden pisto rinnassani ystävieni juttuja ihanasta lapsuudesta ja turvallisista äideistä, olen iloinen siitä, että kykenen kohtaamaan menneisyyteni ja muistoni äidistä lempeydellä – hän oli vain rikkinäinen ihminen.”