”Äitiys on yksi turvallisuuden satama ja sellaisena sen täytyisi näyttäytyä”

”Kiitos sinulle. Olet ollut viime kuukausien ajan näillä blogikirjoituksillasi minulle eräänlainen terapeutti. Olen lukenut näitä jakamiasi kirjoituksiasi ja aina löydän jotakin samaistuttavaa. Teet siis ainakin minulle arvokasta duunia. 

En voinut olla tarttumatta näppäimistöön ja alkavani purkaa ”minuutta”. Tämä terapeuttinen matkani kanssasi on ollut retki minuuteen ja kuinka minusta on tullut minä tai miksi vielä yli nelikymppisenä, mutten ihan vielä ”puolimatkassa elämää”, olen kasvanut ihmisenä erittäin paljon. 

Luin tarinoita äitiydestä ja putosin syvälle. Äitiys sanana on aihe, johon olen ihan näihin päiviini asti joutunut pureutumaan. 

Kun oma lapseni muutama vuosi sitten yritti ensimmäisen kerran itsemurhaa, tipuin äitinä syvään kuiluun. Sieltä ylösnousu on ollut todella rankkaa ja uuvuttavaa- äitiyskin on ollut koetuksella. Mutta mietin ennen kaikkea sitä häpeää ympäristössä, kunnes havahduin, että miksi minun tulisi hävetä. Päätin, että olen niin avoin asiassa kuin vain pystyn. Ja siinä päätöksessäni olen pysynyt. 

Se oli yksi kaunis päivä, kun olin kotiutunut normaalisti töistä ja pian ovella seisoi nuori mies kertoen, että nyt on hätä, tyttäresi aikoo tehdä itselleen jotain. Sen jälkeen elämä on ollut todella sumuista, mutta olen helvetin ylpeä siitä, että vaikka itsemurhayritykset eivät loppuneet tähän, olemme vuosien jälkeen tässä matkalla kohti toivottavasti valoa. 

Olen istunut lapseni tukena monissa tapaamisissa ja etsitty kovalla työllä tukea ja apua hänelle. Ja kuten moni tietääkin, polku syvistä vesistä ei pinnalle käy nopeaan ja apua on vaikeasti saatavissa. Muistan aina yhden istunnon, jossa terapeutti totesi minulle, että sinä olet äiti ja ilmeisesti ollut aina se pysyvä tuki ja turva hänelle. Ne sanat eivät lohduttaneet sillä hetkellä, kun tunsin epäonnistuneeni äitiydessä, mutta nyttemmin vuosien jälkeen ne tuntuvat hyvältä. Ja sitä paitsi uskon, että tyttäreni oma tahtotila toipumiselle on omalla tavallaan kokemus siitä, että äiti on pysynyt rinnallani vahvana naisesikuvana vaikeuksista huolimatta.

Minulla on toinenkin lapsi, jonka kanssa olen jakanut äitiyden roolia hieman erilaisesta näkökulmasta. Kasvamisesta nuoreksi oman seksuaalisuuden kanssa. Hän nimittäin kertoi olevansa bi-seksuaali eli voivansa tykätä myös siitä vastakkaisesta sukupuolesta. Hän on aina sanonut, että äiti sä oot slay. Sulle voi puhua mitä vaan, tuntematta vääryyttä. 

Palaan nyt siihen ”juurikysymykseen” eli sanaan äitiys, joka johtaa tien omaan lapsuuteen, nuoruuteen ja aikuisuuteen. Niin kuin kaikki tai no useat 70-luvulla syntyneet lapset kunnioittavat vanhempiaan, tekivätpä ne mitä tahansa. Tämän aikakauden ja myöhemmänkin ajan epäkypsät vanhemmuussuhteet näkyvät monin tavoin. Minulla se näkyy siinä etten äitini mielestä ole ollut ikinä tarpeeksi kiitollinen heille heidän tuestaan tai avustaan elämässäni. Minulle ei ole annettu mahdollisuutta kokea häpeäntunnetta tai vihantunteita. Äitini on arvostellut tekemiäni valintoja elämässäni kovin sanoin tuntematta anteeksipyynnön merkitystä koskaan loukkaavista sanoistaan. Kotonamme on tapahtunut lapsuudessa ja nuoruudessa asioita, joista ei kulissien rikkoutumisen vuoksi saanut ääneen asti koskaan puhua. Me olimme kiiltokuvaperhe, joka teki ulospäin kaikkensa ”lapsiensa eteen”. Tällaisessa arvostuksen tunteessa minun kuuluisi siis elää. Myös äitini on eriarvoistanut lapsenlapsiaan siten, että minun lapseni on asetettu huomattavasti matalammalle jalustalle verraten heitä sisarusteni lapsiin. Varsinkin nuorempi lapsistani on saanut kokea tämän eriarvoistamisen. 

Nyt totean, että ei. On vääryys näyttää omille lapsilleni tällaista arvottomuutta. Enkä edes oletakaan heidän tyytyvän tällaiseen. Lapset ovat fiksuja ja kasvava nuorisomme erityisesti. Vaikka vanhempiin säilyykin kunnioitus, arvomaailma on tänä päivänä toinen. Sanat ”äiti miksi käymme mummolassa, kun mummo ei meitä sinne halua eikä se edes kuuntele, mitä meillä on sanottavaa”, ovat pureutuneet sieluuni- yhtäaikaa särkien minua äitinä, mutta myös siinä, mitä minä tunnen äitiäni kohtaan. 

Äitiys on yksi turvallisuuden satama ja sellaisena sen täytyisi lapsillemme näyttäytyä. Siinä on kipukohtia varmasti ja epäonnistumisen tunteita, mutta arvottomuus on tunne, jota sen ei kuulu olla.”