Havaintoja parisuhteesta

Älä riko kaavaa

14.6.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Olin kaksivuotiaani kanssa leikkipuistossa.

Siellä oli meidän lisäksemme kaksi muuta vanhempaa lapsensa kanssa. Vanhemmat erosivat tavoiltaan puhua lapselle.

Toisen vanhemman yleisin sana lapselleen oli ”varo”. Toinen vanhempi käytti eniten sanaa ”hyvä”.

Tämä kiinnitti minuun huomiota siksi, koska lapset eivät käyttäytymiseltään ja teoiltaan eronneet juuri toisistaan. Toiselle vanhemmalle lapsen tekemä asia näyttäytyi uhkana ja toiselle mahdollisuutena, joka saavutettuna palkitaan kannustavalla sanalla.

Tehtyäni havainnoin aloin itse pohtia omaa tapaani puhua lapselle ja oivalsin, että saatan olla toisinaan vähän liikaa itsekin ”varo” vanhempi. Sellaisissakin tilanteissa, jossa välttämättä ei edes ole olemassa välitöntä vaaraa.

Viedään nuo kaksi havaittua tapaa parisuhteisiin. Väitän, että sanoilla ja asenteella väritämme suhteemme toiseen ihmiseen enemmän kuin millään muulla tavalla. Se ei ole koskaan sama, että miten puhumme toisillemme tai millä asenteella katsomme maailmaa.

Voisiko olla niin, että ”varo” ihmiset ovat enemmän niitä varmanpäälle pelaajia parisuhteessakin. Arki näyttäytyy aina samankaltaisena ja elämä koostuu parisuhteenkin osalta eniten rutiineista. Muutos on pelottavaa ja uuden kokeileminen on vaikeaa. Mieluummin tuttu ja turvallinen kuin uusi ja kokeileva.

En tiedä, kunhan tässä ajatuksella leikittelen. Ehkäpä tässä ryhmässä ihmiset helposti asettuvat liikaakin uomiinsa. Parisuhde on kuin joka kerta lähetyssaarna-asennossa harrastettu seksi ja kaikkien tykkäämä kesyyntynyt Mikko Kuustonen. Parisuhde on valmiiksi merkitty polku, joka vie perille pysymällä polulla ja seuraamalla merkkejä.

Voisiko se olla sitten taas niin, että ”hyvä” ihmiset tarvitsevat ympärilleen enemmän kuin rutiinin ja merkityn polun. Parisuhde ei ole tasainen viiva, vaan sillä on huippunsa ja laskunsa. Oma polku tallotaan itse ja toisinaan on pahasti eksyksissä synkässä metsässä, mutta toisaalta on iltoja, jolloin voi yöpyä laskevan auringon alla rakasten niin, että tuntuu kuin maailmassa ei olisi kuin tuo yksi hetki ja hetken jakavaa kaksi ihmistä.

En tiedä, kunhan tässä ajatuksella leikittelen. Ehkäpä tässä ryhmässä ihmiset vaativat rakkaudelta intohimoista asennetta ja rakkauden muututtua rutiininomaiseksi ihminen ei totukaan vallitseviin olosuhteisiin, vaan vaimeina hetkinä hakee parisuhteeseen muutosta ja jos se on mahdotonta, niin eroa.

Parisuhde on kuin pienellä rahalla tuotettu riippumaton elokuva, jossa ei yritetä miellyttää mahdollisimman isoa määrää katsojia vaan, jossa on alati olemassa pieni vaaran tunne. Parisuhde on kuin arvokisoissa tauluja alas ampuva Kaisa Mäkäräinen. Koskaan ei tiedä, minne luodit lähtevät, mutta koko ajan tietää, että ampuja on silti aivan helvetin hyvä.

Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa elää. Se, mikä sopii toiselle, ei sovi toiselle ollenkaan. Oppia silti pitää. Kyseenalaistaa toisinaan omia tapojaan ja tottumuksiaan. Siksi meillä on olemassa toiset ihmiset. Näyttämässä meille peiliä siitä, mitä me olemme.

Minä opin tuona aamuna leikkipuistossa käyttämään enemmän sanaa ”hyvä”. Minä uskon enemmän siihen tapaan olla olemassa. Itse tallottuihin polkuihin, uusiin kokemuksiin, uusiin kokeiluihin, riippumattomiin elokuviin ja kuilun reunalta katsomisiin.

Sitä voi laskea leikkipuistossa olevasta liukumäestä istualtaan ja tulla varmasti turvallisesti perille. Tai sitten sen voi laskea vatsallaan. Siihen saattaa liittyä riski, että lasku päättyy naamalleen hiekkaan, mutta sitten pitää vain pyyhkiä hetki kyyneleitä ja laskea paremmalla menestyksellä uudelleen.

Sanoa enemmän ”hyvä” kuin ”varo”.  Se voisi olla oma tavoitteeni.