Antakaa lupa sitten edes rakastajille!

Uuskonservatismi on nostanut ajassamme kannatusta. Se on sellainen tunkkainen häivähdys menneisyyttä. Siihen liittyy esimerkiksi se, että eroja on alettu jälleen moralisoida ja annetaan ymmärtää, että ero on individualismin huipentuma. On itsekästä erota. Esimerkin siitä antaa tämän kommentin lähettänyt:

”Parisuhteen ja rakkauden merkitys on jokaiselle tärkeä. Meneekö jokaisen yksilölliset odotukset aina myös lähiyhteisön edelle? Elämme tällä hetkellä hyvin individualistista minä-kulttuurin aikaa. Siinä jäävät lapsetkin jalkoihin.
On tilanteita, jolloin parisuhteessa riidellään tai jompi kumpi tai molemmat voivat pahoin. Silloin on syytä erota. Joskus parisuhteen rakkaus väljähtyy kumppanuudeksi, mutta ehkä silloin lapset kuitenkin ansaitsevat ydinperheen kodin, johon molemmat vanhemmat ovat sitoutuneet. Aina huono parisuhde ei tarkoita riitoja ja huonoa ilmapiiriä.”

Näin ihmisiä kannustetaan jäämään huonoon parisuhteeseen, koska se palvelee jotain kuvitteellista hyvää ja on lapselle paras mahdollinen ilmapiiri kasvaa. Perhe jossa hänen vanhemmillaan on huono parisuhde ja jossa lapsi saa mallin parisuhteesta jossa tärkeintä ei ole rakkaus vaan vanhempien uhrautuminen jonkun isomman edessä. Isomman jota ei edes ole.

Tämähän on kuvaus entisajan avioliitoista. Ne olivat sopimuksia ja perheliittoja jotka pysyivät kasassa rakastajien voimalla. Rakastajien joita ennen käytettiin paljon enemmän kuin nykyään, koska nykyään pitäisi osata olla rakkaudettomassa parisuhteessa ilman rakastajia, koska sekin on itsekästä käytöstä jos hakee kosketusta suhteen ulkopuolelta.

Toisin sanoen, pitäisi osata olla huonossa parisuhteessa jotta lapsella on ydinperhe ja lopettaa samalla oma rakkauselämä. Eräänlainen perheen sisään muodostettu luostari jossa palvellaan korkeampaa tarkoitusta. Erota ei saa, koska se on itsekästä. Suhteen ulkopuolista kosketusta ei saa hakea, koska se on itsekästä. Pitäisi vain tyytyä ja lakata elämästä, koska korkeampi päämäärä.

Mihin tuo kaikki sitten johtaa. No se johtaa siihen minkä jo näemme. Pettämistilastot kirkuvat punaisena, mutta siinäkään emme suostu näkemään syy-seuraussuhdetta vaan kyse on ihmisen itsekkyydestä ja pahuudesta. Kyllä pitäisi ihmisen osata olla ilman kosketusta kaksikymmentä vuotta. Sillä uhrauksella pääsee sitten taivaaseen. Paitsi että ei pääse. Pääsee katkeruuteen ja pettymykseen, koska korkeampi päämäärä kääntyy lopulta itseään vastaan. Tuleekin se hetki, kun lapsi aikuisena kysyy, että miksi helvetissä te ette eronneet.

Jos kannustatte ihmisiä pysymään huonoissa suhteissa niin kirjoittakaa perään edes se, että suhteen ulkopuolinen kosketus siinä tilanteessa on sallittua. Sitten sen uhrautumisen voi edes vähän ymmärtää.