havaintoja parisuhteesta

”Avioliittoni ei ollut rakkautta, vaan väkivaltainen vankila”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Miesten tarinoita olet kysellyt ja olen monet kerrat miettinyt omani kirjoittavani, mutta en sitten ole päässyt alkuun. Itse kirjoittaminen ei ole ongelma, olen työssäni kirjoittanut koko aikuisikäni, 30 vuotta, vaikkakin pääasiassa englanniksi. Vaan se on tämä aihe, epäonnistunut parisuhde ja avioliitto, joka on edelleen niin kipeä, ettei siihen ole helppo kajota. Ajattelin nyt kertoa, koska haluaisin nähdä, että tässä voi olla jollekin muullekin inspiraatiota tehdä päätöksiä.

Jos päätät tästä jotain julkaista, toivon, että muokkaat sen verran ettei minua tästä välittömästi tunnista. Eli vaikka kerron täsmällisiä vuosilukuja, jotka ovat tarinan kulun kannalta välttämättömiä, niin ei niitä tarvitse julkaista. Saat kuitenkin niistä paremman kuvan tapahtumista.

Olen aina ollut kiltti ja se tässäkin koitui turmiokseni. 15-vuotiaaana ehdin pari kertaa rakastua tulisesti ennen kuin törmäsin tulevaan ex-vaimooni. Pyörin samassa porukassa, jossa oli paljon muitakin, mutta jossain vaiheessa hän päätti, että olemme pari. Eli tästä kuviosta puuttui se ihastuminen ja rakastuminen oikeastaan kokonaan. Kuitenkin on pakko sanoa, että hyviä aikoja oli enemmän kuin huonoja, hän oli lopulta suurimman osan ajasta erittäin luotettava ja läheinen kumppani, mutta näin jälkeenpäin ajattelen, rakkautta se ei ollut.

15-vuotias harrastuksineen on sellainen, että onneksi ei oltu koko ajan yhdessä ja muutakin ehti tehdä. Kuitenkin ne ajat kun oltiin, niin hän yritti kovasti päättää jo kaikesta ja ohjata millaiseksi minun pitäisi tulla. Tästä olisi pitänyt vetää johtopäätökset ja kovin yritinkin useaan kertaan, mutta jotenkin hän sai aina vedettyä takaisin. Tällaisessa tietyllä tapaa löyhässä suhteessa sitten elettiin useita vuosia, mulla oli muita ihastuksia, niin kuin nuorella minusta pitääkin olla, mutta jotenkin päädyttiin mun armeija-aikaan ja yhtäkkiä hän päätti, että kihloihin pitää mennä ja sitten mentiin. Armeijan jälkeen muutettiin yhteen ja oli jotenkin kuvaavaa, että aluksi asuttiin kolmion eri huoneissa ja siis nukuttiinkin. Seksiä oli, mutta ei sillä tavalla, kun tuon ikäisillä pitäisi (eli silloin n. 20-v.). Taas mentiin muutama vuosi eteenpäin ja parin hautajaisten jälkeen tuli ilmoitus, että nyt pitäisi saada elämään jotain hauskaa niiden vastapainoksi, pitäisi siis mennä naimisiin. Ja niin mentiin ja lapsi syntyi samana vuonna. Kolme vuotta myöhemmin syntyi toinen ja siinä vaiheessa ex-vaimoni oli jo täysin loppu oltuaan koko kolme vuotta lapsensa kanssa kotona. Itse tein nuorena yrittäjänä kovasti töitä ja toinen työpäivä alkoi kotona, kun siellä oli loppuun väsynyt äiti vastassa.

Tuohon aikaan, avioliiton kestettyä neljä vuotta, olin täysin valmis lähtemään. Meillä oli ihan eri käsitys siitä, mitä elämä pitää sisällään. Hänelle se tarkoitti lasten kanssa kotona olemista ja minun olisi pitänyt tienata enemmän ja käyttää siihen vähemmän aikaa. Toivottua eivät olleet miesten saunaillat, baarit tai mitkään muutkaan menot enkä sitten sen valituksen saattelemana oikein missään käynytkään. Pian olin ottamassa avioeroa, mulla oli jo vuokrakämppäkin, mutta sitten alkoi uhkailu etten näe lapsiani enää koskaan. Ja peräännyin. Muistan itkeneeni puhelimessa nuoruuden parhaalle kaverilleni tilannetta, mutta siihen se sitten taas jäi.

Kuitenkin aloin huomata miten elämä rakentuu, ex-vaimoni päätti kaikesta, milloin muutamme, teemme remonttia, teemme mitä tahansa. Ja aina rahat lainattiin. Pankista tai minun vanhemmiltani, jostain syystä ei koskaan hänen sukunsa puolelta. Tuon lähtöyrityksen jälkeen kontrolli tiukkeni. Jos olin kertonut käyväni jossain, minuutteja laskettiin ja kyseltiin, että miksi nyt näin kauan kesti. Hän aina muisti toistella kuinka hienot arvot hänellä on ja kuinka raha ei hänelle merkitse yhtään mitään. Kuitenkin kun mentiin eteenpäin, niin rahaa käytettiin aina vaan enemmän eikä töihin menosta ollut puhettakaan. Lopullinen käännekohta tuli, kun raskauden loppupuolella menetimme kolmannen lapsemme. Itse onnistuin pari päivää ennen tuota tapahtumaa katkaisemaan eturistisiteeni ja sitten sain kuulla kuinka paska puoliso olen, kun en pysty mitenkään tukemaan. Hän pääsi tapahtuneen jälkeen terapiaan, minä en. Vaan minun piti jatkaa täyspäiväistä työntekoa polvivamman kanssa ja leikkauksen jälkeen en voinut pitää päivääkään vapaata, koska rahaa tarvittiin.

Tuosta lähtikin sitten lopullinen alamäki. Piti saada kalliimpi ja hienompi kämppä ja sitten alkoi sellainen tavaroiden ostelu, etten ole siitä vieläkään selvinnyt. Tavaroita piti saada päivittäin, koska minulta ei saanut tarpeeksi rakkautta. Oikeasti tuossakin vaiheessa vielä yritin. Yritin olla hyvä mies, mutta siihen olisin tarvinnut läheisyyttä. Mutta olisi pitänyt keksiä sitä sun tätä spesiaalia ja koska en keksinyt, niin se piti kompensoida taas uudella tavaralla. Lapsia syntyi vielä kaksi lisää ja aloin olla kuin viulunkieli. Menetin malttini lapsille ja huusin heille ja myös ex-vaimolleni suoraa huutoa. Käyttäydyin aivan kuin joku muu vuosikaudet. Toistelin itselleni, että tämä en ole minä, mutten ymmärtänyt mitä voisin tehdä. Kaikki nämä vuodet, lopussa kiihtyvällä tahdilla, sain päivittäin kuulla kuinka paska ihminen ja huono isä olen. Ja niinhän siinä käy, että kun jotain tarpeeksi toistellaan, niin se käy omassa mielessä todeksi. Aloin oikeasti uskoa olevani vaan huono ihminen.

Taloudellinen tilanne oli ajoittain niin huono, että isäni piti pariin kertaa kuitata viisinumeroiset velat, jotta emme olisi joutuneet ulos asunnostamme. Lopulta olin niin masentunut, että tajusin sen itsekin. En uskaltanut vielä hakea apua, mutta pelastus tuli lopulta yllättäen. Harrastuksessa tapaamani naisen kanssa ensin juteltiin harrastusasioista ja sitten kaikesta muustakin. Tätä jatkui neljä kuukautta ja tulin vakuuttuneeksi, että elämä voisi olla paljon helpompaa ja normaalia ja niinhän siinä kävi, että aloitin suhteen tämän naisen kanssa (joka oli myös parisuhteessa, jossa lapsia, ja huonossa sellaisessa). Vaimoni haki avioeroa kuultuaan suhteesta ja se oli hyvä, koska sitä toivoinkin. Hän onnistui vielä pakottamaan minut pariterapiaan, jossa kerroin haluavani erota. Kahteen eri otteeseen noissa terapioissa hän huusi niin kovin terapeutille, että terapeutti uhkasi lähteä huoneesta. Tämä oli täysin lopullinen silmät avaava hetki siihen, millainen ex-vaimoni oikeasti on. Hän teki kaikkensa, uhkaili taas etten näe koskaan lapsia, että vie kaikki rahani ja muutti lapset yhtäkkiä toiseen kaupunkiin.

Onneksi olin jo tuossa vaiheessa psykoterapiassa ja sieltä saamani voiman kanssa ero vietiin maaliin. Kaikki rahat tosiaan menivät, koska minulla on yritys, mutta nollasta aloittaminen ei sitten sattunutkaan yhtään. Lapset eivät toisessa kaupungissa pitkään viihtyneet ja kun muuttivat takaisin ja normaaliarki alkoi, nyt ilman vanhempien jääkylmää suhdetta nenän alaa, katsos vaan ja arvosanat lähtivätkin kaikilla nousuun.

Nyt erosta on yli neljä vuotta ja kaikki voivat hyvin. Kaksi lapsista on aikuisia ja kaksi käyvät luonani joka toinen viikonloppu, mutta koska asuvat muutaman kilometrin säteellä, niin monesti näen heitä päivittäin. Itse olen täysin eri ihminen kuin avioliitossa. Asun edelleen tämän saman naisen kanssa, ja suhde on juuri sellainen normaali, hyvä ja tasapainoinen, kuin olin toivonutkin. Se huutava ja raivoava ihminen jäi sinne avioliittoon. En ole hermostunut yli neljään vuoteen ja elämä tuntuu todella hyvältä. Ensimmäistä kertaa elän myös tilanteessa, jossa taloudellinen vastuu jaetaan. Onpa ihmeellinen fiilis, kun ei olekaan joka laskusta vastuussa. Niin, ja koko tuon 19-v. avioliiton ajan joka kuukausi joka euro käytettiin. Nyt minulle jää rahaa tilille joka kuukausi, vaikka kolmasosa tuloistani menee lasteni äidille elatusapuna ja sen lisäksi maksan vielä kaikki lasten harrastukset jne.

Kaikkein tärkein juttu tässä minusta on se, että kun suhteessa tuntuu pahalta, niin vähintä mitä itselleen voi tehdä, on jutella siitä, mieluiten terapeutille, mutta ainakin jollekin. Varsinkin jos tuntuu siltä, että toinen tekee kaikki päätökset elämässä. Se ei ole parisuhde, vaan vankila. Onpa nyt ollut mielenkiintoista, kun yhteisistä asioista voi puhua ja välillä toisen mielipide on se joka jää voimaan ja välillä toisen. Ja välillä jäädään johonkin siihen väliin, juuri niin, kuin sen pitäisi ollakin. Olen vasta terapiassa tajunnut, että toisen hallitseminen on henkistä väkivaltaa pahimmasta päästä enkä vieläkään ole päässyt läheskään kaikista sen aiheuttamista arvista.

Tästä kirjoituksesta tuli aikamoinen sillisalaatti, kuitenkin tuntui hyvältä kirjoittaa tämä.

P.S. on myös silmiä avaavaa olla suhteessa, jossa seksiä on monta kertaa viikossa ja se on usein juuri sellaista wow-seksiä, jota en sitten tuntenut avioliiton aikana ollenkaan. Poissa on myös moneen viikot tauot seksissä, koska olen tehnyt jotain väärin. Seksillä rankaisu oli ehkä rankinta tuossa avioliitossa. Sen voisin sanoa, että seksillä rankaisu ja seksittömyys tulee johtamaan eroon, jos toista seksi yleensä kiinnostaa. Ei sellaista kukaan kestä.”

Lue myös

X