Avoin kirje Riikka Purralle

”Sinun sankarisi on ylipainostaan taidetta ja politiikkaa tekevä narsisti, joka vaatii, että pitää olla positiivinen kehoaan kohtaan. Nimittäin läskiä kohtaan.”

Sinun sankarisi on liian nopeasti keski-ikäistyvä metoo-aktivisti, joka vihaa sydämensä kyllyydestä kaikkia miehiä, joille ei enää kelpaa. Nainen, joka uskottelee maailmalle, että juopuneen miehen käsi luisevan perseensä päällä baarissa tuntuu yhtä pahalta kuin raiskaus.”

Nämä kappaleet ovat sinun blogikirjoituksesta vuodelta 2019, eli hetki ennen kuin sinusta tuli puolueesi puheenjohtaja ja muutama vuosi ennen kuin sinusta tuli Suomen valtionvarainministeri.

Tekstissä puhut kuvitteelliselle viheravasemmistolaiselle aktivistille. Teksti on täynnä patoutunutta vihaa niin kuin hyvin monet muutkin kirjoituksesi. Samalla se sisältää jälleen kerran halventavaa kieltä ylipainoisia naisia kohtaan. Olethan aiempina vuosina kirjoittanut halventavasti samasta teemasta. Onko se mielestäsi arvokasta käytöstä?

Samoin kuin olet kirjoittanut halventavasti muistakin naisista. Kuten uskontonsa edustajasta josta olet käyttänyt nimitystä musta säkki. Nyttemmin olet selittänyt sen naisten puolustamiseksi.

Saanen kirjoittaa sinulle naisten oikeuden puolustamisesta. Se ei ole sitä, että hyökätään yksittäisten ihmisten kimppuun halventavin lausein. Sinä olisit voinut kirjoittaa empaattisesti kohtaamastasi naisesta ja pohtinut siinä samalla, että onko naisen asema uskonnollisissa yhteisöissä tasa-arvoinen. Sen sijaan sinä ohitit empatian ja kävit yksilön kimppuun. Se ei ole naisen puolustamista. Se on sen täyttä vastakohtaa.

Empatiasta puheenollen. Sinähän olet puhunut julkisuudessa, että empatialla ei yhteiskuntaa ohjata. Olet väärässä. Yhteiskuntaa nimenomaan ohjataan enpatialla. Siksi, koska se koostuu ihmisistä, inhimillisistä ihmisistä. Heistäkin joita sinä kirjoituksissasi halveksit.

Monissa kirjoituksissa sinä olet jotenkin silmittömän vihainen. Viha ei tee hyvää ihmiselle. Se nakertaa ihmisen hyvinvointia ja tasapainoa. Viha ei ole hyvä kuski elämälle. Sen vuoksi kannattaa vaihtaa ajajaa. Sen sijaan, että kerta toisensa jälkeen osoittaa syyttävällä sormella koko muuta maailmaa, niin kannattaa kääntää se itseään kohti. Tämä saattaa johtaa havahtumisiin ainaisen uhriutumisen sijaan. Tämä saattaa taas johtaa vähemmän vihaisiin teksteihin, varsinkin jos on valmis kohtaamaan sisällään pesineen vihan ja katkeruuden.

Se auttaa löytämään myös empatian. Sen jälkeen ei tulisi mieleenkään halventaa ihmisiä kirjoituksissaan. Vihan tilalle alkaisi kasvaa rakkaus. Siihen pisteeseen päästäkseen on tehtävä lujasti töitä itsensä kanssa. Kannustan silti, sillä rakkaudesta käsin maailmankuva ei rakennu uhkista vaan mahdollisuuksista.

Katsotaan sen jälkeen sitä ministerinpestiä uudelleen. Se ei ole tärkeintä. Tärkeämpää on löytää rauha.