”En ole koskaan kokenut rakkautta vaikka kaksi kertaa sanonut alttarilla tahdon”

”Täällä ilmoittautuu yksi, joka kaksi kertaa eronneena on todellakin katsonut sinne peiliin.

Tie omaan itseensä ei todellakaan ole helppo, on aika työlästä lähteä miettimään mikä johtuu mistäkin. Itse ainakin joutunut palaamaan ajassa vuosia vuosia taaksepäin, ihan sinne lapsuuteen. Millainen rooli minulla oli lapsuuden perheessäni, minkälaisen parisuhteen mallin sain vanhemmiltani.

Opin sen, että kodin täytyy olla siisti kun isä tulee töistä, ruoka lämpimänä hellalla ja pöytä katettuna. Lapset pois jaloista, kun isä on niin väsynyt. Äitikin oli, itki muka salaa lapsilta, imuroi ja itki, tiskasi ja itki. Kaikki oli näennäisesti hyvin, kulissit kunnossa.

90-luvun lama söi perhettä, lapsille ei kerrottu asioita. Kulje siinä seinänvierustoja pitkin, ettet ainakaan aiheuttaisi lisää murhetta äidille.

Kai ne vanhemmat meitä lapsia rakastivat, tekivät oman parhaansa. Sota-ajan traumoista kärsineenä olivat tottuneet lakaisemaan vaikeat asiat maton alle.

Niin minäkin tein. Kulissit kunnossa, miehelle ruoka valmiina töistä tullessa, lapset kiltisti ja mieluummin ulkona, isä on väsynyt. Koti on siisti, oma työ, perhe, lasten harrastukset, kaikki yhden ihmisen vastuulla. Kurkkua kuristi, tukehduin. Kuka helvetti mä olen, ei elämän kuulu näin mennä.

Pieni tyttö minussa huusi sisäisesti, ota minut syliin, anna mulle turvaa. Ristiriita, ku sä oot niin reipas, sä oot niin vahva, sä selviit mistä vaan.

Juu, nyt selviän kyllä. Kun en suostu elämään elämää muiden kautta, itseni unohtaen. Olin liian kiltti, alistuin, tulin hyväksikäytetyksi, aina muita varten, ei minulla niin väliä kunhan kaikilla muilla on hyvin.

Kahden aikuisen ihmisen tasavertainen liitto. Ahaa elämys toisen eroni jälkeen. En ole koskaan kokenut rakkautta vaikka kaksi kertaa sanonut alttarilla Tahdon.

Molemmilla exillä omat taakkansa ja traumansa, en heitä siitä syytä. Eivät hekään kummoisia työkaluja elämäänsä saanet, ensimmäinen mies jäänyt orvoksi jo nuorena, toisella autoritäärinen isä, huutamalla kasvattaja.

En voi syyttää kiltteydestäni muita. Äitisuhteeni on monimutkainen. Se huolehtija olin enemmän aina minä, ei äitini. Hän jo elämän ehtoopuolelka, en näitä hänelle sysää. Opetellut vuosien varrella asettamaan terveet rajat.

Mun ei tartte enää miellyttää ketään, elän niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Päästän ne ihmiset elämääni joista tulee hyvät fibat. Seurustelen kyllä, suhde on tuore. Hän on aikuinen joka omien kriisien kautta päässyt sinuksi itsensä kanssa. Hän on paras ystäväni. Aina ei tarvita edes sanoja, hän lukee minua kuin avointa kirjaa.

Ei ne miehet ollu sen enempää paskiaisia ja sikoja. He olivat vääriä minulle ja minä heille. Saimme toisistamme ne pahimmat piirteet esille, enkä ole ylpeä itsestäni niissä hetkissä kuin alennuin 3-v tasolle huutamaan ja räyhäämään ja heittelemään kahvikuppeja seinille.

Vaatii rohkeutta ja helkatisti töitä, kyyneleitä ja verta kurkkia sinne peiliin. Lopuksi myös iloa niistä oivalluksista miksi minusta tuli tällainen. Ja mitä taakkoja suostun enää kantamaan ja mitä en.

Vahva suositus!